Sastamalan Ritajärvi

 

Kun edellisen kerran retkeilimme Sastamalan Ritajärven luonnonsuojelualueella oli lokakuu. Ilmassa oli jo vankka syksy. Tuolloin päätimme että tälle reitille oli päästävä uudelleen.

Koska aikaisemmin kiersimme alueen kolme järveä vastapäivään oli tällä heinäkuisella retkellä loogista taittaa matka myötäpäivään. Auton jätimme Ritajärventien parkkipaikalle.

Alkumatka kulki joutuisasti sorastettua polkua. Ja alamäkeen.

Pian olimme Valkeajärven rannassa. Tässä täytyi valita oikea kiertosuunta. Niinpä läksimme vasemmalle kohti Kannasta.

Valkeajärven molemmilla puolin pitkät pätkät rantapolkua oli puisia, helppokulkuisia ja huolella rakennettuja.

Toki saimme kulkea myös ihan tavallista metsänpohjaa.

Yksi Ritajärven mukavista puolista ovat lukuisat taukopaikat. Ne ovat poikkeuksetta kauniisti sijoitettuja ja siistejä. Nuotiopuita tosin on vain Louhessa ja Paavinhatussa.

Ohitimme yhden nuotiopiirin ja kohta tulimme jo Kannaksen typötyhjälle laavulle.

Laavun jälkeen kävelimme kapea kannaksen yli Ylisen Ritajärven reitille. Tämä kierros oli merkitty punaisilla lätkillä, joita tosin oli ripoteltu maastoon varsin säästeliäästi, ellei suorastaan pihisti.

Ylisen Ritajärven osuus oli paikoin hyvinkin helppokulkuinen, paikoin sai astella hieman harkitsevammin. Ehkä jopa loikkia. Toisaalta oli mukavaa että retkellä oli oikeaa metsän tuntua eikä vain helpoiksi rakennettuja polkuja.

Pidimme ensimmäisen kunnon tauon jo täällä kauniilla niemellä. Ajomatka Hämeenlinnasta oli kuitenkin ollut osapuilleen 1,5 tuntia joten tämä oli oikea kohta syödä pois eväsleivät.

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ei kuitenkaan ollut helle, vaan mukava lämpötila jota ylläpiti myös paikoin vilvoittava tuuli.

Pian matka jatkui rantaa pitkin. Ritajärven luonnonsuojelualueella oli lukuisia kallioita ja mahtavia siirtolohkareita. Niitä saimme ihastella ihan koko päivän ajan.

Lahdenpohjukan pitkospuuosuudella treffasimme pari laulujoutsenta jotka eivät olleet meistä moksiskaan.

Taisivat olla tottuneita rauhallisiin retkeilijöihin. Ja ehkä ne kuulostelivat askeleitamme, että oikeasti pysyimme pitkoksilla emmekä lähteneet kosteikon halki lintuja kohti.

Nyt jätimme hetkeksi rannan ja kuljimme halki komean kuusikon.

Sen jälkeen kapusimme varsin jyrkästi kalliolle. Korkeudesta huolimatta täältä ei valitettavasti ollut näköaloja. Sankka metsä oli kallion ja järven välissä.

Ylhäällä laella punainen lätkä puussa oli niin harvinainen että se oli pakko kuvata.

Kallion juurella oli hieno louhikko ja muutamia erikokoisia lippaluolia.

Mäkien ja mutkien jälkeen saimme kulkea taas pätkän järven tuntumassa.

Vaan pian sukelsimme vielä hetkeksi metsään. 

Ritajärven pitkospuut olivat ihan hyvässä kunnossa. Muutama polun poikki kaatunut puu ei kulkua haitannut.

Louhen luksusnuotiopaikalla pidimme pidemmän tauon ja paistoimme muutaman makkaran. Tässä puolivarjossa oli mukava istuskella ja lepuutella kinttuja. Nyt saimme ihastella Alista Ritajärveä.

Ohitsemme kulki useampi reissuporukka, mutta varsinaista ruuhkaa ei todellakaan ollut.

Aika pitkän tauon jälkeen jatkoimme rannan pitkoksilla. 

Niiden jälkeen polku haarautui. Alempi vei rannan nuotiopaikalle ja me valitsimme sen ylemmän joka nousi kallioiden ja jättilohkareiden keskelle.

Mäen päällä oli lohkareita poikineen. Jotenkin tähän samaan läjään oli osunut lukuisia mahtijärkäleitä. 

Polkumme jatkui kivikon keskellä, kunnes sukelsi villiin viidakkoon.

Aivan Alisen Ritajärven pohjukassa oli tyylikäs silta yli kosteikon. Pisteenä iin päällä oli mukava penkki keskellä siltaa.

Kohtalaisen kulunut ja lievästi mäkinen reitti johdatti meitä eteenpäin.

Seuraavan kallion päällä meitä odotti surullisen mursun näköispatsas.

Seuraavaksi vuorossa oli ensimmäinen retken useista voimalinjan alituksista. Polku oli täällä runsaan kasvillisuuden kätköissä ja mieleen nousivat mahdolliset pusikoissa vaanivat punkkiarmeijat ( juonipaljastus: ei niitä löytynyt ).

 Pienen suon yli johtaneilla pitkospuilla kohtasimme vienon kämmekän. Oliko tuo maariankämmekkä?

Suurten siirtolohkareiden varjosta nousimme rannan kalliolle. Kohta  kulkisimme tuolla vastarannalla.

Jälleen uusi voimavirran alitus ja kuvaajaa korkeampia kukkia. Tämä jos mikään oli viidakkoa.

Saavutimme alueen eteläisen Harjunpääntien parkkipaikan. Täällä ei autoja ollut.

Matka jatkui rantaa pitkin. Polun opaste oli miltei näkymättömissä venerannan pusikossa. Kyllä me sen silti löysimme.

Hieman vaikeakulkuinen polku johdatti meidät päivän viimeiselle mukavalle taukopaikalle. 

Vielä löytyi repuista herkkuja tätäkin paussia varten.

Meillä oli enää muutama kilometri Ritajärventien parkkipaikalle.

Reitti viimeiseltä taukopaikalta autolle ei ollut ihan suoraviivainen, sillä merkitty polku joutui kiertämään rannan yksityisalueen. Saimme siis vielä kerran nousta metsäistä ylämäkeä ja laskeutua takaisin veden äärelle.

Paavinhatulla ei ollut ristinsielua. Täällä olisi ollut lääniä isommallekin retkiryhmälle.

Paavinhatulta laskeuduimme moninaisia portaita pitkin Valkeajärven rantaan. 

Tästä eteenpäin saimme kävellä huolella rakennettuja puupolkuja hyvän tovin. Se sopi mainiosti jo hieman väsyneille koivillemme.

 

Lopulta jäljellä oli vain loiva ylämäki Ritajärventien parkkipaikalle.

Kävelimme päivän aikana osapuilleen kymmenen kilometriä. Ritajärven luonnonsuojelualue oli aivan yhtä hieno kuin muistimmekin. Reitti oli monipuolinen ja tarjosi useita hienoja maisemia, sekä mukavia taukopaikkoja. Veden äärellä on aina mukava kulkea.

Tuo alin kuva on Suunto-urheilukellon versio retkestämme. Se kuvasi reittimme varsin tarkasti, mutta muutamissa kohdin äityi piirtämään järjettömiä kolmioita ja koukkauksia. Ja uintiosuuksia.