Savottapolku, Isojärvi Kuhmoinen

 

Kävimme viimeksi Kuhmoisten Isojärven kansallispuistossa yli kaksi vuotta sitten. Nyt oli siis korkea aika uuteen vierailuun. Viime käynnin jälkeen Isojärvellä alueen opastusta on uusittu ja maastoon on merkitty selkeitä eripituisia reittejä.

Suunto-urheilukello kertoo, että valitsimme päivän retkeksi kymmenkilometrisen Savottapolun. Auto jäi Heretyn parkkipaikalle ja kiersimme lenkin ohjeiden mukaisesti vastapäivään. Matkan edetessä myös selvisi, että reitin opasteet toimivat vain tuohon suositeltuun suuntaan.

Heretyn kämpän kahvila oli valitettavasti kiinni kun läksimme luontoon sen nurkalta. Samaan suuntaan kulkivat myös lyhyemmät luontopolku ja Hevosenlenkki. Meidän polkumme opaste oli valkoinen vinoneliö.

Alkumatka käveltiin sorastettua väylää, mutta pian se muuttui oikeaksi metsäpoluksi.

Varsin uudet ja tukevat pitkokset helpottivat kulkua kosteikossa.

Infotaulun mukaan männyt kylvettiin 60-luvulla. Aika nuorta puustoa siis, ei vielä mitään aarnimetsä ainesta. Mutta jos odotellaan toiset 60 vuotta niin avot!

Reitti kiemurteli alamäistä ylämäkiin ja luonto ympärillä muuttui sen mukana. Hyttysiä oli liikkeellä vain muutamia. Paikoin hieman enemmän, mutta ei liiaksi.

Polku oli monesta kohdin varsin kulunutta, mutta se olikin vielä tässä vaiheessa kolmen eri reitin yhteinen. Näin alkumatkasta tassu nousi vielä ketterästi yli kivien ja juurakoiden.

Käävän hikoilun jälkeen luontopolku lähti palailemaan takaisin Herettyyn. Me jatkoimme omalla reitillämme oikealle.

Pitkähkö metsätieosuus vei meidät Hevosjärven aurinkoiselle rannalle.

Polku seuraili mielenkiintoista rantaviivaa kunnes lähti nousemaan kallioille.

Pidimme kallion laella hienossa maisemassa päivän ensimmäisen evästauon. Tässä oli sopivasti varjoisaa huilailla hetki. Tämä oli elokuun ensimmäinen päivä ja suvi oli tavallaan kypsimmillään, valmiina syksyyn.

Ja sitten matka jatkui rantaa hipoen. Hevosjärvi lienee vesilintujen ja muiden ötököiden suosiossa kaislikkojensa ansiosta.

Hevosjärven ja Kuorejärven väliseen laskujokeen olivat touhukkaat majavat rakentaneet padon, joten täällä maasto oli entistä vetisempää.

Kuorejärven puolella pitkospuut kelluivat kauniisti kaislojen keskellä.

Meidän polkumme nousi hieman ylemmäksi ja pääsimme kulkemaan kuivin jaloin kohti Latokuusikkoa.

Tosin täälläkin oli reitin varrella yllättäviä lätäköitä. Onnekkaasti reittimme ei kulkenut niiden yli.

Latokuusikko on rajoitusaluetta ja polulta poikkeaminen on kiellettyä. Aikaisemmin täällä oli aika hiljaista, mutta kun majavat muuttivat maastoa jouduttiin retkeilypolku siirtämään tänne hieman korkeammalle ja kuivemmalle seudulle. Toivottavasti alue ei häiriinny liikaa.

Tosin myös Latokuusikon matalammilla kohdin päästiin majavamaisemiin. Aikamoista puuta ovat nuo ahkerat otukset joskus yrittäneet kaataa. Liekö urakoitsijalle lopulta tullut uskon puute ja työ on jäänyt siksi kesken.

Vesi oli noussut varsin korkealle ja paikallinen pikku lampi on siten yhdistynyt Kuorejärveen.

Majavien vesistön jälkeen noustiin taas ylemmäksi ja pikkuhiljaa maasto kuivui.

Meillä oli vielä pari kilometriä Vahterjärven laavulle, johon olimme suunnitelleet pidemmän evästauon.

Metsäisten osuuksien välissä saimme kulkea hyvänmatkaa siloista kalliopolkua.

Järkälemäiset siirtolohkareet olivat muodostaneet luolia, tunneleita ja sokkeloita maaston korkeimmalle kohdin.

Vahterjärvellä kävi niin että laavun nuotiopaikka (tuolla vastarannalla) oli täynnä porukkaa, joten virittelimme makkaranuotiomme vähemmän suosittuun paikkaan. Hyvä tässäkin oli istuskella, eikä ollut ruuhkaa. Pitempi huilitauko oli paikallaan, sillä kulku tähän asti oli ollut aikamoista kivien ja juurakoiden keskellä loikkimista. 

Ohitsemme kulki useampi retkiseurue, eli arkipäivästä huolimatta väki osasi nauttia kansallispuistosta.

Herkuttelun jälkeen palasimme Savottapolullemme. Reitti kulki aluksi kauniin Vahterjärven rannassa.

Sitten koukkasimme takaisin metsän siimekseen. Edessä oli vaihtelevaa maastoa kunnes kiipesimme komeille kallioille.

Kallioilta laskeuduimme Ylisen Lortikan rannalle. Täältä löytyi ammoin hylätty majavanpesä.

Talttahampaiden jäljet näkyivät vielä selvästi koivun kannossa.

Tuon alemman koivun kaataminen oli jäänyt jostain syystä kesken. Hämmästyttävästi ellei peräti mystisesti tuo puu oli vielä hengissä ja sen vihreä latva kohosi korkealle.

Jäljellä oli kolmisen kilometriä. Nyt polkumme oli myös pyöräilijöiden käytössä ja ilmeisesti sen takia pitkän matkaa sorastettu. Hetken oli helpompi astella ja se sopi jo hieman kulahtaneille kintuillemme.

Käveltyämme hyvän tovin tulimme vanhalle opasteelle, jonka mukaan edelleen oli jäljellä kolme kilometriä. Kumpi viitta oli oikeassa?

Pian kiersimme metsäisen Kaakkolammin. Auringon säteissä metsälammit olivat kuin sadusta.

Reitin varteen osui vielä yksi pikkuinen lampare.

Täällä pitkosporukka oli ollut kahden vaiheilla: tarvitaanko pitkospuita vai ei. Onneksi tuo silta sentään oli priimakunnossa.

Nyt sivusimme jo Kurkijärveä. Reitti oli muuttunut helppokulkuiseksi ja oli joutuisaa käveltävää.

Kannuslahden sillalta avautuivat hienot maisemat suviseen luontoon.

Sillan kupeessa kolikkokivellä oli vain yksi vaivainen euro. Arvatenkin joku oli pikkurahan puutteessa käynyt putsaamassa vuosien kolikot pois. Niitä oli monta... valitettavasti nykyään on enää harvoin taskunpohjalla kolikoita heiteltäväksi eli en voinut tällä kertaa viskata lanttia kolikkokivelle.

Kannuslahden taukopaikalla pidimme päivän kolmannen ja viimeisen evästauon. Liki helteinen keli oli vienyt voimia ja kivikot ja juurakot rasittaneet kinttuja. Siis pieni lepo ennen viimeistä etappia oli paikallaan.

Keittokatoksen seiniä koristivat Seppo Leinosen aina yhtä oivaltavat piirrokset.

Isojärven Savottapolku oli monipuolinen ja ehdottomasti kävelyn arvoinen reitti. Saimme taivaltaa lampien rannoilla, kallioilla ja majavien vesittämissä maastoissa. Rakennettuja taukopaikkoja olisi voinut olla enemmän, mutta kaasukeittimen kanssa pärjäsimme hyvin.

Savottapolun virallinen mitta on kymmenen kilometriä, vaan me saimme retkemme pituudeksi reippaat yksitoista.