Hämeenlinnan rantareitillä

 

Hämeenlinnan rantareitti on aina kävelemisen arvoinen ja vallankin aurinkoisena syyspäivänä. Tuo kuusikilometrinen virkistysreitti kulkee kaupungin keskustan kupeessa ihan kelpo maisemissa.

Läksin liikkeelle linnan parkkipaikalta ja suuntasin etelään päin. Kiersin siis reitin vastapäivään.

Linnanpuiston jättimäiset hopeapajut olivat syysasussaan, mikä valitettavasti ei tarkoita juuri mitään. Hopeapajut eivät rehvastele ruskan väreillä.

Matkani kulki aivan Vanajaveden rantaa pitkin. Täällä lehtipuut olivat jo miltei lehdettömiä. Veden toisella puolen oli Varikonniemi, jonka rantaa pitkin pian kävelisin.

Taaksepäin vilkaisulla Hämeen Linna loisti syysauringossa.

Muutamien hetkien kuluttua ylitin Vanajaveden sillan, joka rakennettiin vuonna 1963. Ennen tätä kunnon siltaa paikalla oli kaiken sorttisia rakennelmia alkaen 1800-luvun ponttonisillasta. 

Sillan ylityksen jälkeen edessä oli tiukka koukkaus vasemmalle ja Mahlianpuiston käytävät. Puistosta avautui yhdenlainen näkymä linnalle.

Puistokäytävien jälkeen reitti teki kaarroksen Vaakuna-hotellin editse kohti Varikonniemeä.

Täällä kasvoi edelleen tuo kimurantti puu. Toivotaan että se saa kasvaa vielä pitkään.

Varikonniemen monista houkuttelevista poluista valitsin aivan rannassa kaartavan pitkospuureitin. 

Yllättäen täältäkin näkyi linna. Rantareitti ei varsinaisesti kulje linnan ympäri, vaikka niin voisi luulla. Kyseessä on eräänlainen optinen harha.

Kaislikon pitkokset näyttivät liukkailta, mutta ihan hyvin niillä pystyi kävelemään.

Pitkospuut päättyivät Hämeenlinnan Vesikkojen laiturille ja koirille tarkoitettuun uimarantaan. Ympärillä oli myös aika kolkkoja ja kiehtovia raunioita niemen historiasta. Täällä oli ammoin sahalaitos ja myös varuskunnan varikkorakennuksia.

Tuolla vastarannalla vasemmalla siinsi Kaupunginpuisto, joka tulisi vastaan retken loppusuoralla.  Valkoinen läiskä puistossa on Puistokomitean paviljonki.

Lyhyen vehmaan metsäosuuden jälkeen palattiin veden äärelle.

Junarataa sivuavalla suoralla selvisi että olin valinnut aivan väärän kiertosuunnan, sillä sain kävellä vastatuuleen ja selkä aurinkoon. Olisi ollut niin paljon fiksumpaa kulkea myötätuuleen nenä kohti aurinkoa.

Sairionrannassa oli uimakoppi vanhoine valokuvineen. Ammoin täällä uitettiin paljon puuta sahojen ja myöhemmin Metsäliiton vaneritehtaan tarpeisiin. Nyt maisema oli tyystin erilainen. 

Mainittakoon, että tänne oli ilmestynyt myös ulkohuussi kävelijöiden tarpeisiin.

Olin jo niin pitkällä että Kaupunginpuiston ranta oli vastapäätä. Ja aivan oikein: Puistokomitean paviljonki siellä pilkotti puiden takana. Tällä puolen oli useita veneitä, mutta eivät toki vielä talvitellingissä.

Edessäpäin minua odotti rautatiesilta. Tuo on reitin pohjoisin kohta ja sen jälkeen edessä olisi Kaupunginpuisto. Vaan vielä sain kulkea täällä aurinkoisemmalla puolella.

Linnaa vastapäätä olevan kiviasetelman rakensivat kuulemma "Hätilän miehet".  Miksipä ei. Taidetta tarvitaan aina.

Olin jo kulkenut hyvän matkaa ihan siedettävään vastatuuleen kun veden toisella puolen näkyi Kaupunginpuiston vanha laivalaituri ja muinainen odotusmaja. Nuo kuuluvat oleellisesti Hämeenlinnan historiaan. 

Olisin voinut jatkaa leveällä väylällä, mutta koska halusin rannan tuntumaan oli edessäni aita. Täällä uudistettiin rannan pitkospuita. Aidassa oli sen verran selkeä aukko että uskaltauduin laskeutumaan upiuusille pitkospuille. Jos rakennustyöt olisivat pahasti kesken voisin aina kääntyä takaisinpäin.

Kaislikon keskellä uudet lankut olivat leveät ja tukevat. Eivätkä yhtään liukkaat. Hyvää työtä olivat tehneet.

Pian lankut vaihtuivat vanhoihin mutta yhtä helppokulkuisiin. Minkään sortin työporukkaa ei näkynyt.

Rannan nuotiopaikka oli vielä pahasti keskeneräinen, mutta pian sekin on varmaan valmis. Tuossa oli aiemminkin tulistelupaikka vapaasti käytettävissä.

Esteetön reitti nuotiopaikalle näytti jo aika hyvältä... aivan kuin rakennustiimi olisi vain poikennut kahville ja palaisi pian polkuprojektin ääreen.

Seuraavaksi nousin rannasta rautatiesillalle.

Sillan kaiteeseen oli kiinnitetty varsin monta rakkauslukkoa. Avaimet niihin lienevät Vanajan pohjassa. Näiden lukkojen äärellä tulee aina miettineeksi kuinka moni niistä toimi, eli lukitsi parin ikuisiksi ajoiksi toisiinsa. Ja kuinka moni ei.

Sillan ylityksen jälkeen jäljellä oli puolisentoista kilometriä linnan parkkipaikalle. Sillan toisella puolella olisi myös voinut kävellä Aulangolle. Ei hassumpi reitti sekään.

Kaupunginpuiston ruska oli liki kokonaan varissut. Muutama keltainen lehti vielä keikkui oksilla. 

Tämä oli silti kaunis käveltäväksi.

Lahden toisella puolen näkyi just ja just keskustan kirkon torni ja sen edessä pullea linnan tykkitorni. Oikeasti ne ovat kaukana toisistaan.

Odotusmaja odotti, kuten on tehnyt jo useita vuosikymmeniä.

Nyt olin jo aivan Puistokomitean paviljongin alapuolella. Tuo valkea rakennelma oli näkynyt kauas vastarannalle. Kaupunginpuiston osuus olisi pian ohi.

Pian Kaupunginpuiston jälkeen hopeapajujen katveeseen oli ankkuroitu sympaattisen oloinen pikkuinen paatti.

Lähempi tuttavuus kertoi, ettei se niin sympaattinen ollutkaan.

 Linnalle ei ollut enää pitkää matkaa.  

Oikealla pullisteli Museo Militaria, jonka tykit ja muut pyssyt kiehtonevat aiheeseen vihkiytyneitä.

Linnan kupeesta näkyi hienosti vastarannan Varikonniemi, jonka rannalla kuljin muutama hetki sitten.

Tykkitornin juurella retki oli ihan viimeisillä metreillään. 

Hämeenlinnan Rantareitti on osapuilleen kuusikilometrinen ympyräreitti. Sen äärelle pääsee monesta kohdin, sillä se sitoo yhteen linnan, kantakaupungin, Varikonniemen, Sairionrannan ja Kaupunginpuiston. 

Suosittelen.