Laipanmaan syksyä

 

Laipanmaan Hirvijärven kierros on monipuolinen osapuilleen 12 kilometrinen ympyräreitti. Laipanmaalle ajaa Hämeenlinnasta noin tunnissa, joten se oli meille vallan mainio päiväretkikohde. Läksimme siis lokakuun alussa Hirvijärven kierrokselle ja auton jätimme Pihtilammen parkkipaikalle. Sinne johtava soratie oli kapoinen ja mutkainen, mutta ihan hyvin ajettavissa.

Kiersimme reitin myötäpäivään lähinnä se takia, että aamu oli aika vilakka ja arvelimme kehon lämpötilan nousevan Korppivuorelle kiivetessä. Ja niin kyllä kävikin. 

Tavallisesti retkeilyalueiden virallisilla parkkipaikoilla on opaskartta alueesta ja jonkin sortin infotaulukin. 

Pihtilammilla oli kaksi huussia.

Tämä ei meitä ihan hirveästi haitannut, sillä olimme toki retkeilleet täällä aiemminkin. Niinpä osasimme lähteä oikeaan suuntaan. Aluksi kävelimme pienen pätkän metsittynyttä metsäautotietä, mutta pian pääsimme oikealle polulle. Seurasimme sinipäisiä tolppia.

Todella liukkaat pitkospuut johdattivat meidät Sadinlammelle. 

Nyt täällä oli hiljaista, mutta keväisin tämä lutakko on täynnä hormonihöyryisiä sammakoita. Ja meteli on sen mukainen.

Sadinlammen jälkeen kapusimme pientä ylämäkeä kauniissa metsässä. Säätiedotus oli luvannut meille aurinkoa ja pilveä, mutta saimme kohdallemme vain sitä pilveä. Onnekkaasti emme kuitenkaan joutuneet sateeseen.

Seuraavaksi taivalsimme halki vesakoituneen hakkuuaukion. Tämä ei ollut kivaa, sillä kaikki nuo pusikot olivat sumuisen aamun jäljiltä märkiä eikä niitä voinut väistellä. Askel askeleelta pisarat siirtyivät lehvistöstä vaatteisiimme. Mietimme myös miten nuo vaivalla istutetut havupuiden taimet pärjäävät tässä vesaikossa.

Hakkuaukiolta laskeuduimme Iso Hirvijärven itäiseen kärkeen. Täällä oli vetisen lasin takana opaskartta, joka kertoi missä ollaan. 

Syksyisen järven jälkeen alkoi nousu Korppivuorelle. Ensin kapusimme puuportaita, jotka vielä muutama vuosi sitten olivat keskellä sankkaa metsää. Sitten metsä parturoitiin ja seuraavaa kasvatellaan ehkä puolivuosisataa.

Pian pääsimme pois aukiolta oikeaan metsään. Emme vielä olleet Korppivuorella vaan ylämäki jatkui edelleen. 

Kyllä tällaisessa maastossa kelpasi kulkea. Polkua oli helppo seurata kunhan jaksoi satunnaisesti nostella kinttujaan hieman enemmän.

Sudenmaito on kuulemma varsin yleinen maamme luonnossa, mutta silti on sykähdyttävää törmätä siihen metsäretkellä. Tuo alkueliö on aina yhtä mystinen, eikä vain uteliaisuutta herättävän nimensä takia.

Pirkanmaan Metsäkeskus on jo vuosia mittaillut täällä puita. Jossain joku kerää tietoja puista ja analysoi niitä.

Viimein saavutimme Korppivuoren. Sen maisemat olivat syksyisen usvan peitossa ja ehkä juuri siksi niin kiehtovia. Korppivuorella soisi olevan muutama penkki retkeilijöiden iloksi, sillä olihan tämä vallan mainio tauon paikka.

Korppivuorelta laskeutuminen ei ollut ihan helppoa. Polku oli kostea ja niin myös sen kivet ja juurakot. Jossain kohdin maasto pakeni kenkäni alta ja olin tuossa tuokiossa pyrstölläni. Onneksi reppu selässäni otti vastaan isoimman iskun ja selvisin pyllähdyksestä muutamalla mustelmalla.

Laskeuduimme melkein järven tasalle. Ja sitten lähdimme taas ylämäkeen. Kuljimme kivikoiden, kuusikoiden ja muutaman pienen lehdon halki.

Laipanmaan pitkospuut olivat varsin kehnossa kunnossa. Pitkoksia oli reitillä paljon ja monessa kohdin ne olivat miltei kadonneet. Toivottavasti ne korjataan joskus lähitulevaisuudessa.

Polkumme varrella oli useita hienoja siirtolohkareita. Ne ovat kuin aikaa kestäviä kertomuksia maatamme peittäneestä jääkaudesta. Ja siitä mitä sitten tapahtui.

Polveileva metsäpolku johdatti meidät soraisen autotien laitaan. Kuljimme yhden pihapiirin halki.

Pitkä aittarakennus taisi olla aika vanha.

Autotieltä siirryimme opastetusti Vähä Hirvijärven rantapolulle. Oli kiva vaihteeksi kävellä veden äärellä. Sää pysyi pilvisenä, vain muutaman kerran aurinko pilkisti jostain rakosesta.

Vaan kohta käännyimme ylämäkeen kohti Tulivuorta. Moinen ei tässä maassa ole kovin yleistä. 

Tulivuoren alarinteen kalliot olivat satumaisia louhikoita. Niiden paksut sammalpeitteet ovat pitkään olleet koskemattomia... mitä nyt joku orava tai ilves on loikkinut kiveltä toiselle.

Tulivuorta sivuavalla polulla oli yllättävän monta kaatunutta puuta. Useita isoja kuusia oli kupsahtanut samaan suuntaan.

Arvoituksen ratkaisu oli polun viereinen avohakkuu. Kun kaikki puusto oli poistettu isolta alueelta olivat nämä puut jääneet ilman tuulensuojaa. Avohakkuu oli näin kaatanut myös hakkuualueen ulkopuolisia puita. Tässäpä taas yksi syy kritisoida kokonaisten metsäalueiden kaatamista.

Etsimme jonkinlaista polkua Tulivuoren laelle. Lopulta sellainen löytyi ja kipusimme pienen mutta liukkaudessaan vaativan ylämäen.

Tulivuoren nimikyltti oli todella huonossa kunnossa eikä se ehkä ole enää luettavissa seuraavan talven jälkeen. Eikö joku voisi kiitos rempata tuon hienon opasteen. 

Kävelimme vuoren tasaista lakea sen eteläiselle rinteelle taukopaikka mielessämme.

Oikein muistimme, eli mukavalta kohdalta löytyi epävirallinen ja todennäköisesti täysin luvaton nuotiopaikka. Emme viritelleet tulia vaan keittelimme kaasulla kuumaa juotavaa. Huolella kasatut eväsleivät maistuivat. Oli mukava istahtaa hetkeksi, ja toiseksikin.

Taukopaikalta avautuva maisema oli koreasti syksyn väreissä.

Levänneinä laskeuduimme tulivuorelta liukasta polkua ja kohta tulimme autotielle. Kuljimme sitä hetken aikaa risteykseen josta lähdimme seuraamaan opasteita kohti Ruokojärveä ja sen laavua.

Sinipäinen tolppa opasti meidät metsäautotieltä luontopolulle. Tai oikeastaan sen puolikkaalle. 

Täällä pääsi myös hienon kallion juurelle.

Ruokojärven laavulla istahdimme hetkeksi ja samalla poltimme pois edellisen kävijän tulipaikalle jättämät roskat. Ei siihen kulunut kuin kaksi tulitikkua ja heti oli paljon siistimpää.

Laavun jälkeen kuljimme jonkin matkaa tietä ja livahdimme sitten takaisin metsän suojaan. Sinipäiset tolpat oli kyllä hyvin aseteltu kriittisiin kohtiin. Oli hyvä päästä tieltä puiden katveeseen.

Tässä metsässä ei ollut kovin suurin korkeuseroja, mutta saimme ylittää monta kuivunutta ojaa, joissa aikaisemmin kävi virtaus. Syksystä huolimatta vettä oli liikkeellä tosi vähän.

Riistan syöttöhäkkyröitä oli polun varrella muutamia.

Sammakko-parka oli jähmettynyt viileässä ilmassa patsaaksi keskelle polkua. Onneksi huomasimme sen ajoissa. Näytti siltä ettei se pystynyt liikkumaan. Se ei näet paennut pusikkoon vaikka melkein koskimme sitä. 

Syksyn metsässä ei ehkä ollut linnunlaulua muutamaa korppia lukuun ottamatta, mutta kaikenlaista pientä kaunista kuitenkin.

Kun metsäpolku päättyi tielle oli retkestämme jäljellä vielä kaksi ja puoli kilometriä. Kuljimme jonkin aikaa kevyesti soratietä.

Laipanrannan risteyksessä vanha autonromu kutistui vuosi vuodelta. Enää siitä ei nähnyt mitä merkkiä se oli ollut. Ovenkahvoista arvelimme ettei se kuulunut tälle vuosituhannelle. 

Jostain syystä hauska tarra oli vielä luettavissa.

Ennen kuin siirryimme tieltä metsään treffasimme vielä yhden kylmän kangistaman sammakon. Sekään ei liikkunut piiruakaan vaikka varmasti olisi halunnut loikkia pois ihmisten ilmoilta.

Liukkaiden ja hieman kulahtaneiden pitkosten jälkeen tulimme autotielle. Kävelimme sitä lyhyen matkaa oikealle ja pääsimme taas metsäpolulle.

Ja uusille liukkaille pitkospuille.

Pian saavutimme Pihtilammen pohjoisimman pään. Tyyni lampi oli hyvin syksyinen. Olimme retken viimeisellä osuudella.

Pihtilammen silta oli jo kolme vuotta sitten huonossa kunnossa. Niinpä mietimme hetken josko sitä olisi turvallista ylittää. Ulkonäöstään huolimatta silta oli vielä kohtalaisessa kunnossa. 

Ja ihan kuljettavissa.

Pihtilammen toinen nuotiopiiri näkyi lahden takana ja se kuuluisampi oli polkumme yläpuolella.

Koska niin harvoin mahduimme Pihtilammen laavulle istahdimme sen penkille nyt pieneksi hetkeksi.

Olimme kävelleet osapuilleen 12 kilometriä ja jäljellä oli vain laskeutuminen parkkipaikalle.

Laipanmaan Hirvijärven kierros oli yhtä hieno kuin muistimmekin. Polku kulki monipuolisessa maastossa. Oli ylämäkeä, maisemaa, alamäkeä, suota ja järvenrantaa. 

Hirvikärpäsiä osui reitillemme onnekkaasti vain yksi.