Ryläys Kolin kainalossa

 

Kolin kainalossa sijaitseva Ryläys on hyvinkin yhden vierailun väärti. Ainakin näin monen vuoden jälkeen. 

Jätimme auton Peiponpellon parkkipaikalle joskin lähempänä Ryläystä olisi ollut alueen virallinen paikoitus. 

Ajatuksena oli että jos on lähdössä kävelyretkelle olennainen osa siitä on kävely.

Peiponpellon parkkipaikan jälkeen kuljettiin aluksi viehkossa lehdossa joka pian muuttui mustikan verhoamaksi sekametsäksi.

Kosteimmat kohdat oli helppo ylittää hyväkuntoisia pitkospuita pitkin.

Metsätähti kruunasi sammaleisen lohkareen.

Reitin opasteet olivat priimakunnossa. Varmaan myös siksi että polku on osa Herajärven kierrosta.

Emme poikenneet Myllypuron opastetulle taukopaikalle, mutta pian ylitimme itse puron. Sitä pitkin vesi valuu Jerosta Herajärveen. Ammoin Myllypuroa on käytetty tukinuittoon.

Vielä hetken kuljimme metsässä ja sitten jonkin matkaa Herajärventietä. 

Sen varrelta yhytimme Ryläyksen virallisen parkkipaikan jonka nurkalta palasimme metsäpolulle.

Ja niin alkoi ylämäki. Tosin välillä myös laskeuduttiin jotta voitaisiin sitten taas nousta.

Polku oli varsin kulunut mutta kulki tosi hienossa metsässä.

Sivupolku johdatti vesilähteelle mutta vettä ei suositeltu pesuvedeksikään... ei edes keitettynä.

Komeita kallioita on Ryläyksen reitillä riittävästi. Pahimmassa kohdin oli kulkijan avuksi rakennettu portaikko.

Jokaiseen jyrkkään ylämäkeen ei rappusia oltu tohdittu laittaa. Askeleelle sai hakea paikkaa juurakoiden ja kivien keskellä. 

Polusta näki että tätä reittiä on tallottu paljon.

Pitkospuiden vieressä kukki suosikkini eli raate. Sen näkeminen ilahduttaa aina.

Lopulta tulimme Ryläyksen kodan tuntumaan. Vielä ei ollut pidemmän tauon paikka vaan päätimme jatkaa pitkoksia eteenpäin ja käydä saman tien näkötornilla.

Ryläyksen näkötorni on aika matala ja niinpä maisemaa Kolin suuntaan ei juurikaan ole... tai olisi kyllä mutta sen peittävät korkeat puut.

Vastakkaiseen suuntaan näkymä oli avarampi.

Tornista laskeuduttuamme lähdimme seuraamaan punaisia lätkiä Ryläyksen kierrokselle.

Tämä polku mutkitteli kumpareiden välissä ylös ja alas kunnes pääsimme Kolin puoleisille kallioille.

Jeron takana pilkottivat Kolin rinteet.

Toisessa suunnassa kiilteli Herajärvi.

Polkua seuraten päädyimme kiviputouksen yläpuolelle mutta emme uskaltaneet lähteä laskeutumaan lohkareiden väliin. Ehkä kintuissa painoi myös edellisen päivän 20 km Patvinsuolla.

Ja ihan pian tulimme Ryläyksen kodalle.

Pidimme nuotiopiirillä hyvin ansaitun lounastauon pussiruokien parissa. Tämä oli mukava paikka istuskella vaikkemme tulia sytytelleetkään. Tähän asti olimme kiivenneet ja kavunneet ja nyt kannatti levätä hetki.

Alapuolellamme odottivat pitkospuut paluumatkalle lähtöä.

Kun kotvasen tovin kuluttua lähdimme paluumatkalle muuttuivat ylämäet alamäiksi ja kulku oli yllättävän nopeaa. 

Toki ne aikaisemmat alamäetkin muuttuivat ylämäiksi.

Ryläyksen virallisen parkkipaikan jälkeen oli aika rentoa kävellä hetki sileää soratietä.

Sitten puikahdimme taas metsäpoluille.

Myllypuron ylityksen jälkeen huomasimme kiven jonka yli oli kasvanut yltiöoptimistinen juuri. Ja kyllä se oli edelleen elävä. Miten tuo kapoinen elämänlanka oli suunnistanut järkäleen yli?

Jatkoimme jo tutuksi tullutta polkua eteenpäin ja tuotapikaa olimme taas Peiponpellon parkkipaikalla.

Tämä  osapuilleen 13 kilometrinen retki Ryläykselle ei ollut aivan helppo. Jyrkkiä ylämäkiä oli paljon ja kulunut polku vaati tarkkaa askellusta. Ehkä kintuissa painoi myös edellispäivän Patvinsuon lenkki.

Ryläys on silti aina vierailun arvoinen. Polku oli hyvin opastettu, metsä hienoa ja maisemat kohdillaan.