Salamajärvi: retki kansallispuiston sydämeen

Yllättävän kylmän toukokuisen viikon Salamajärviseikkailu jatkuu.

Nyt taivallettiin Koirasalmelta (159) Pyydyskoskelle (135) ja sieltä Heikinjärven (151) ja Ruuhilammen (152) kautta takaisin Koirasalmelle.

Koirasalmella pyrytti lunta ja Koirajärven rantaa seuraillut polku olikin suurelta osin lumen alla.

Reitillä oleva Hiiliniemi on kauniilla paikalla, mutta meille vielä liian aikainen eväiden syöntiin.

Retki oli vasta alkumetreillään.

Järven pohjoispäässä polku oli veden ja jään vallassa, mutta pusikon kautta selvisi kuivin jaloin.

Kas, lumisade oli lakannut ja raekuuro alkanut.



Ennenkuin polku nousi korkeammalle ja kuivui, ehti pitkospuita rakastava koira mulata läpi heikon jään. Sen sievä ulkoilujumpperi ripustettiin reppuun kuivumaan.

Kuivempaa polkua kelpasi kirmata ilman vaatteita.




Eipä silti tullut mieleen kokeilla.

Opasteissa ei ollut valittamista.

Puisten viittojen lisäksi reitillä seurattiin runkoihin lätkäistyjä maalitäpliä.

Opasteiden vieressä oli just ja just nähtävissä liki maatunut hirsiseinän jäänne.

Alueella on aikoinaan harrastettu paljon tervanpolttoa, mahtaisiko tämä liittyä siihen?

Salamajärvi on kuuluisa monesta asiasta, muiden mukana komeista kiveliöistä.

Nämä muinaiset merenrannat eivät vieläkään kasva juuri mitään.

Tosin emme tiedä, miltä tämä näytti alussa, 10 000 vuotta sitten.

Pyydyskosken kotalaavu oli mukava evästelypaikka.
Oli kiva istua suojassa ajoittain aika kolealta tuulelta.

Nuotio syttyi helposti ja lämmitti osavasti.

Seuraava kohde olikin sitten Heikinjärvi, jonne opasteen mukaan oli matkaa runsaat kolme kilsaa.

Ylitimme edellispäivästä tutuksi tulleen Koirajoen.

Sillan jälkeen päästiin kävelemään korkeampaa harjannetta, joka oli mukavasti kuiva ja lumeton.




Puu on ottanut toisesta tiukan kuristusotteen. Outoa, että oksa on ollut runkoa vahvempi.

Salamajärvellä voisi törmätä ahmaan, sillä niitä on tänne istutettu ja hyvin ovat kuulemma pärjänneet.

Metsäpeuroistahan alue on kuuluisa, vaan toiveista huolimatta niitä ei näkynyt.
Ainoa merkki peuroista oli papanakasa polulla.


Tällaisia pitkoksia oli ilo trampata.

Ja vaihteeksi aurinkokin lämmitti.

Tällaisiakin käveli mielellään, kunhan eivät tuon huonommaksi menneet.

Lumipeite lankulla oli kyllä varsinainen ansa, liukas ja petollinen.

Vaan annas olla: tuossa tuokiossa pitkokset katosivat veden alle. Sellaista sattuu.

Tästä ei käynyt kahlaaminen kengät jalassa, vesi oli liian syvää.

Ja voit uskoa, että se oli myös hyvin kylmää.

Jäisessä vedessä turtuneet varpaat kuivattiin ja ne lämpesivät villasukissa onneksi aika nopsaan.

Heikinjärven laavu oli kyllä muuten houkutteleva, mutta tuuli osui siihen niin kylmästi, että kaakaotauko siirtyi.

Lumisateessa taiteiltiin lumisilla pitkoksilla ja raekuurossa asteltiin selkeämpää polkua.

Ei valittamista.

Taas reitin varrella oli yllättävän komeita ja laajoja kiveliöitä.

Niiden yli oli onneksi aseteltu pitkospuita niin, ettei tarvinnut loikkia kiveltä toiselle.

Suon alkaessa kävi jo hetken mielessä, josko pääsisi taas kahlaamaan jäiseen veteen.


Mutta onneksi tasapainoilemalla selvisi liki kuivin jaloin.
Tassut kyllä kastuivat.

Ruuhilammella päädyttiin nuotiopaikan sijasta juomaan kuumaa klapikatoksessa.

Hyvin siihen mahtui istumaan suojaan tuulelta ja rakeilta.

Vielä yksi pikku suo oli ylitettävänä, ennenkuin polku johdatti takaisin Koirajärven rannalle.

Järvelle saavuttiin juuri, kun retki alkoi tuntua tarpeeksi pitkältä.

Tästä käveltiin jo päivän alussa, nyt vain hilppastaan vastakkaiseen suuntaan.

Tämä olikin tapahtumarikas kävely. Sää näytti kaikki puolensa.
Onneksi ihan silkkaa vettä ei satanut, sillä lumi ja rakeet eivät juuri kastelleet kulkijaa.

Kilometrejä saatiin kasaan 12, mutta hankalien kohtien takia aikaa kului reippaasti enemmän kuin ajateltiin.

Kaiken kaikkiaan onnistunut retki. (9.5.17)