Salamajärvi: vaikeimman kautta Pitkälahteen

Koska olimme kahdella edellisellä Salamajärven retkellä päässeet liiaksi lähituntumaan vellovan veden kanssa, näytti tämän kertaisen reitin alku oikein lupaavalta. Kuivalta.

Aloitimme taas tien 7520 (Perho-Kinnula)varrelta.

Lähtöpiste oli siis P-paikka (120) ja tavoitteemme Pitkälahti (122).
Josta tarkoitus oli jatkaa eteenpäin vielä kotvanen tovi.



Polulle oli ajettu hiekkaa oikein kukkurakaupalla ja arvelimme, ettei nyt tarvitsisi suuremmin kahlata.

Kunnes sitten yhytimme sillan, joka oli veden saartama.

Urhea tiedustelija onnistui pääsemään sillalle asti, mutta sen jälkeen ulappa kuulemma jatkui vielä pahempana.

Koska uikkareita ei ollut mukana (ja vaikka olisi ollutkin), ei auttanut muu kuin kääntyä takaisin.

Tuosta kartasta jo selvisikin, että aavistuksen idempänä kulki soratie haluamaamme suuntaan.

Tosin pitkän kierroksen kautta.

Ajattelimme ajaa tuota kiertotietä jonkin matkaa autolla, mutta routavaurioiden takia autoilu tiellä oli kielletty.

Jätimme siis koslan sen alkuun ja jatkoimme jalkapatikassa.

Aika pitkän, mutta reippaan kävelyn aikana tie ylitti saman joen, joka päivän aluksi pakotti meidät kääntymään takaisin.

Nyt ylitys onnistui kuivin jaloin, mutta selvästi vettä oli täälläkin paljon enemmän kuin pitäisi.





Vauhdikkaan soratiekävelyn jälkeen Peuran polku kulki poikki tien, ja niin pääsimme oikealle reitille.

Tietä oli ollut tavallaan helppo kävellä, mutta olipa ilo päästä metsän keskelle.

Vaikka polku ei ollut kovin helppokulkuinen, olivat opasteet kuitenkin kunnossa.

Edelleen toivoimme näkevämme kuuluisia metsäpeuroja. Turhaan.







Jäkälät olivat mielissään, kun paksuin hanki oli sulanut.

Toukokuuksi kolea ilma jatkui, mutta ihan koko aikaa ei satanut lunta.

Välillä niskaan röpsähti myös rakeita.

Hehkeä lehto odotti kärsimättömästi ilmojen lämpenemistä.

Melkein kuuli, kuinka puut huokailivat turhautumistaan.

Pitkälahden autiotupa on jäänne paikalla sijainneesta maatilasta.

Tupaan mahtuu yöpymään kaksi mukavasti ja neljä tiiviisti.

Ja varmasti useampikin, jos käyttää rexonaa.

Jatkoimme lumista polkua tuvalta eteenpäin.

Salamajärvellä ei juuri korkeuseroilla juhlita.

Enemmänkin kuljetaan tasamaata.

Tämä kansallispuisto on täynnä soita ja niitä ylittäviä pitkoksia.

Tässäkohdin oli onneksi aikas kuivaa.

Mahtava Entti-puu oli merkkimme takaisinpäin kääntymiselle.

Tätä mäntyä lienee rusikoinut useampikin luonnonvoima.

Jotenkin mystisesti se on kuitenkin edelleen elossa.

Kävelimme samaista polkua takaisin Pitkälahden autiotuvalle.

Tuvan pihapiirissä on mukava nuotiopaikka, jossa kelpasi käristellä makkaroita.

Paluumatkalla huomio kiinnittyi soratien varressa oleviin punaisiin kiviin. Samanlaisia on Salamajärvellä runsaasti.

Kivet näyttävät tarkoituksella maalatuilta, mutta niiden punaisen värin takana on kuitenkin punalevä.

Tämä oli viimeinen retkemme Salamajärvellä. Tällä erää.(10.5.17)

Vielä yksi kävely samalta viikolta on kuitenkin kertomatta... eli kierros Pyhä-Häkissä.