Ukulelen soittamisesta

Ukulele on tämän päivän muotisoitin. Mistä se mahtaa johtua? Villit arvaukset ovat sallittuja...
Itselleni iski ukulele-kuume, kun
kuuntelin ja katselin The Ukulele Orchestra of Great Britainin esityksiä. Niitä löytyy juutuubista, mutta kävin myös Tamperetalossa kuuntelemassa porukkaa livenä.
Ehkä ne esitykset antoivat nimen kauan muhineelle ukulele-kaipaukselleni.

Ukulele on soitin, jota ei voi soittaa huonolla tuulella. Näin väitetään. Olen haastanut tämän väitteen tarttumalla ukuleleen räntäsateen täplittäessä ikkunaa, kaikkien huolella kasvattamieni taimien nääntyessä kesäkuun pakkasessa ja (satunnaisissa) dagen efter-tunnelmissa. Ja aina on ukulele voittanut! Aina. Melkein.

Itse soitin on oikeasti hassun näköinen. Se on kuin kuivan kesän kitara, pieneksi jäänyt. Kieliäkin on vain neljä. Ja kaiken lisäksi se voi olla vaikka kuinka värikäs. Aikuisen ihmisen sylissä ukulele näyttää vitsiltä. Näin minulle on kerrottu.

Ukulelen ääni sinänsä ei ole kovin kummoinen. Vallankin jos näppäilee sitä näillä vaatimattomilla taidoillani. Pieni soitin pitää pientä ääntä. Mutta kummasti noista vähäisistä neljästä kielestä irtoaa mahtavia saundeja.

Pienessä mittakaavassa.


Ehkä juuri tuo pieni

mittakaava, ja suuret saundit tekevät ukulelesta niin sydämeen käyvän, niin symppiksen. Se on kuin nokkansa suosta nostanut ihminen, joka huomaa pelastuvansa laulamalla omalla tyylillään, omalla rytmillään, omille pelastaville maahisilleen.

Kokonsa takia ukulelen voi myös suht helposti ottaa matkaan mukaan. Se ei ole painava eikä kolho. Se istuu repun päälle.

Jossain vaiheessa ajattelin, että jos saamme Obaman ja Putinin soittamaan ukulelea yhdessä, maailma pelastuisi. Ehkä siihen olisi tarvittu vielä Merkel oman soittimensa kanssa. Ja se heppu sieltä Pohjois-Koreasta.

Voisivat pitää yhteisen jammailutuokion, opetella näppäilytekniikoita ja rämpytyksen taitoa...

Ja juuri tässä vaiheessa huomasin kirjoittavani diipa daapaa. Sekopäistä tekstiä! Oikeasti ukulelen soittaminen ei mitenkään voi pelastaa maailmaa.
Huh, miten altis mieli vie mennessään!

Jokainen tietää, ettei maailmaa voi pelastaa jokin naurettava, rämpytettävä soitin.
Maailmaa eivät, toistaiseksi, ole pelastaneet jalot flyygelit tai viehkot harput. Tuskin hommaa hoitavat tuubat tai oboetkaan. Poikkihuilulla voi olla pieni mahdollisuus, mutta vain häviävän pieni.

Summa summarum: ukulelen soitto voi tehdä ihmisestä, paitsi onnellisemman, myös jossain määrin suuruudenhullun. Ukulele ei voi pelastaa maailmaa. Tämä on tosiasia.


Mutta toisaalta: sitä voisi yrittää. Ihan kokeeksi...