Aulangon karhut eivät nuku talviunta

Tammikuun alun Aulanko Hämeenlinnassa on varsin rauhaisa.

Lumen puute on pitänyt hiihtelijät poissa puistosta, eikä maastossa juuri näy kävelijöidenkään jälkiä.

Pakkasta ja lunta on luvassa ihan lähipäivinä,
mutta tällä retkellä ei hanki hukuttanut, eikä pakkanen purrut.

Paitsi vähän kamerakäden sormia.






Aloitetaan tornin juurelta. Se on nyt talviaikana suljettu, mutta aukeaa taas keväällä ihmisten iloksi.

Vaikkei torniin pääsekään, on kansallismaisema siinä silmäin alla.

Aulangonjärvi ja Lusikkaniemi tammikuun kalvakassa valossa.

Tämä näkymä herkisti hämeenlinnan oman pojan Sibeliuksen säveltämään Finlandian.

Ja sitten alaspäin!

Tornin juurelta laskeutuvat kiviset portaat kutsuvat.

Paras mennä hissuksiin, ajoittain voi olla pliukasta.

Askelmia on 322.

Portaikkoon on rakennettu muutamia huilauspaikkoja.

Näin alaspäin mennessä niille ei ole tarvetta.

Karhuperhe on kuvanveistäjä Robert Stigellin luomus.

Patsaan takana olevassa luolassa on hirmu hienoja jääpuikkoja.

Äitikarhun ilme on joka tapaamisella hämmästyneen ystävällinen.

Ihankuin se utelisi viimeisimpiä kuulumisia.

No, me olemme olleet väleissä jo yli 50 vuotta.

Aulangon karhuperhe ei nuku talviunta. Se ottaa vieraita vastaan ympäri vuoden.
Käy vaikka itse katsomassa!


Tässä melkein sama retki kesäkelillä.