Evon Kymppilaavulla

Korona-aika on täyttänyt maamme suosituimmat retkeilyalueet, mikä on samaan aikaan paha ja hyvä juttu. Pahaa on viruksen mahdollinen leviäminen ihmiskontakteissa. Hyvää se, että kansa on mennyt metsään.
Evo on yksi suosituimmista alueista, mutta sieltäkin löytyy reittejä joille harvempi eksyy.

Jätimme auton Haarajärven parkkiin. Tie sinne oli varsin monttuinen ja muutenkin huonossa kunnossa, mutta viileän yön jälkeen vielä suht kova ja ajettavissa.


Päivän tavoitteena oli lounastaminen Kymppilaavulla kartan yläreunassa.

Lähdimme autolta polkua länteen Eväjärven rantaan.
Sieltä käännyimme Hakojärvelle, jota seuraten suuntasimme koilliseen kohti Kymppilaavua.

Paluumatka kulkisi aluksi samaa polkua, mutta järviä emme enää lähtisi kiertämään.









Parkkipaikkaa vastapäätä lähti polku kohti Sorsakolua.
Loppuosa opasteesta oli kaput.

Evon metsäpolut ovat usein varsin kivikkoisia ja mukavasti kumpuilevia.


Polun varrella raikasi jo aika monen tirppalinnun keväthuumainen luritus.
Tosin vielä puuttui esimerkiksi peipon liverrys.















Eväjärven varjoisempi pääty oli jäässä, mutta aurinkoisemmalla puolella vesi lainehti jo miltei vapaana.
Hieman ihmetytti tuo veden korkeus, mutta sille löytyi kyllä myöhemmin selitys....

Polku nousi järven hetkeksi rannasta komeiden siirtolohkareiden reunustamalle väylälle.

Olimme kävelleet vasta kilometrin autolta. Paljon maisemia mahtui niinkin lyhyeeseen matkaan. Polkujen risteyksessä valitsimme suunnaksi Taruksen.
Pienen kukkulan jälkeen laskeuduimme taas Eväjärvelle.
Samalla paljastui syy nousseelle vedenkorkeudelle. Majavat olivat käyneet patoamassa Eväjärvestä Sorsajärveen laskevan joen. Että semmoista peliä.

Majavat ovat aikamoisia maisema-arkkitehteja. Toisaalta niiden padon ansiosta pystyimme suht helposti ylittämään tuon jokipahasen. Kivet olivat liukkaita, mutta vedessä ei joutunut kahlaamaan.

Ylityksen jälkeen alkoi jyrkkä ja kivinen ylämäki.
























Ja se jatkui ja jatkui.

Kun hikinen nousu lopulta päättyi pidimme pienen hengähdystauon.


Auringon lämpö oli jo melkein kesäisissä lukemissa.


















Kukkulalta laskeutumisen jälkeen opasteelta lähdimme edelleen kohti Tarusta.

Tuotapikaa yhytimme Hakojärven.

Täällä metsässä oli hieman aarnialueen viehätystä.

Kuljimme kotvasen tovin rantapolkua pitkin ja sitten reitti lähti nousemaan kohtalaisen jyrkästi rantakallion päälle.




















Tässä näköalapaikalla olisi kesällä oivallista nauttia eväitä.

Nyt tyydyimme vain ihailemaan aurinkoista Hakojärveä.

Kun kulkumme erkani rannasta saimme kulkea vaihteeksi vanhalla metsäautotiellä.

Tällaisia väyliä risteilee Evon maastossa runsaasti.







Oli kyllä mukavaa hetken aikaa askeltaa rennosti ilman kivikkoa tai juurakoita.









Sitten päästiin taas metsän katveeseen. Ylitimme aikamonta jokea tai ojaa.
Useimmissa oli kulkukelpoinen silta.

Eteemme tupsahti polkureitti-opaste. Olimmeko koko ajan kävelleet polkureittiä?

Mistä tuo reitti alkoi ja mihin se johti?

Koskapa opaste näytti opastavan meitä oikeaan suuntaan polkureitti sopi meille oikein hyvin.













Erilaisten pitkososuuksien jälkeen tupsahdimme Kymppilaavun siistiin pihapiiriin.

Paikalla ei ollut muita retkeilijöitä, vaikka olisihan tuohon mahtunut useampikin.

Turvavälikin huomioon ottaen.

Laavukaksikon puuvarastossa oli runsaasti kuivia klapeja. Meillä oli vielä repussa kotoa pakatut sytykepuut, joten tuli syttyi helposti. Liekeistä näkee, että navakka tuuli oli nousemassa. Se hieman viilensi ilmapiiriä.

Pidimme silti kunnollisen pitkän tauon, sillä makkaroiden lisäksi olimme pakanneet mukaan eväsleivätkin. Ne olivat sitä varaa, jos emme olisi päässeet tulien ääreen syömään.
Kummasti vatsa veti kaiken. Ja vielä jälkkärit päälle.

Kymppilaavu oli oikein mukava ruokailupaikka.



Lähdimme paluumatkalle hyvin syöneinä ja riittävästi levänneinä.

Ensimmäiset kilometrit kuljimme samaa polkua kuin tullessamme.

Maisema näytti nyt aika erilaiselta, sillä nyt kävelimme pitkän tovin kohti aurinkoa.

Päivän viimeisen osuuden taapersimme Talvilammentietä. Sen varrella oli myös Haarajärven parkki.
Kaikkiaan käveltyä tuli noin 10 kilometriä. Reitin korkeuserot saivat matkan kyllä tuntumaan hieman pidemmältä.
Lähdimme tälle hienolle reitille sillä ajatuksella, ettemme luultavasti tapaisi muita retkeilijöitä. Ja ihan yksin saimmekin kulkea.

Aamusta lämpötila oli noussut reippaasti ja autotie oli sulanut monttuiseksi kuravelliksi. Se asetti omat haasteensa kotimatkalle, mutta siitäkin selvittiin.
Ja seuraavana päivänä auton pinnasta pestiin sentin kurakerros.