Säätiedotus lupasi aurinkoa pilvettömältä taivaalta ja osapuilleen samantein hurautimme Liesjärvelle.
Liesjärven suositumpi reitti kulkee etelässä Kyynäräharjulla ja Savilahden suunnalla, joten me pysyttelimme kaukana siitä ja valitsimme alueen pohjoisemman osuuden.
Auto jäi Sikomäelle parkkiin ja läksimme kävelemään Siltalahden suuntaan.
Parkkipaikan opastaululla varoitettiin suljetusta osuudesta. Se tulisi eteemme päivän jälkimmäisellä puoliskolla.
Silloin myös selvisi ettei kartta ihan vastannut maastossa rajattua työmaata.
Hyvä kuitenkin, että retkeilyaluetta kehitetään.
Hyvin merkitty polku Siltalahdelle kiemurteli kivikoiden ja upean puuston keskellä.
Vastaamme tuli vain pari pyöräilijää ja pariskunta ison hienon koiran kanssa.
Eipä siis kovinkaan ruuhkaista.
Aurinko lämmitti kokoajan enemmän ja metsä tuoksui jo kesältä.
Reitti ylitti useamman kallion eli Numerokallion, Rautakallion ja Peräniitunkallion.
Helppokulkuisten kallioiden välillä polku solahti viserrystä kaikuviin kuusikoihin.
Tosin pari viikkoa aikaisemmin tirppalinnut olivat tätäkin äänekkäämpiä.
Nyt parinvalinta- ja reviirisävelmät oli jo lurautettu.
Äänessä olivat enään todella todella laulamisesta innostuneet solistit. Pavarotit.
Tapolanjärven rannalla, Siltalahden nuotiopaikalla pääsimme mukavasti valmiille tulille.
Puiston työntekijä oli tarkastuskierroksella ja piti nyt ansaittua lounastaukoa.
Rauhallisella miehellä oli ravitseva ateria paistumassa paistinpannulla ja juttua riitti.
Yleensä tuulisella tulistelupaikalla oli nyt liki tyyntä ja istuskelua olisi voinut jatkaa pitempäänkin. Makkaratkin paistuivat tosi nopeaan.
Vaan päivä oli vasta puolessa ja aurinkoinen metsä kutsui.
Kuka sellaista voisi vastustaa?
Jatkoimme Tapolanjärven rantaa seurailevaa polkua pohjoiseen.
Kun reitti erosi rannasta tultiin laajalle kaatuneiden puiden alueelle.
Polulta rungot oli osapuilleen raivattu, joten kulku oli kaikesta huolimatta vaivatonta.
Reitti kulki tuon tuosta pienten kosteikkojen halki.
Oikeisiin paikkoihin rakennetut pitkospuut helpottivat kulkua.
Olipa hyvä, ettei ihan vielä ollut hyttysaika.
Reitillä vuorottelivat vanhat metsäautotiet ja kiemurtelevat polut. Suuntasimme kulkumme Kaksvetiselle päin.
Aurinko lämmitti kokoajan enemmän ja enemmän. Ei valittamista.
Sammalsuon pitkokset olivat priimakunnossa.
Niillä oli joutuisaa kulkea.
Vanhempi väylä ja sen hylätyt lankut lahosivat pikkuhiljaa olemattomiin.
Vihkolammi on kasvamassa umpeen.
Kulotetun alueen jälkeen tultiin väylälle, jota olimme ajatellet kulkea ja osavasti väistää suljetun reitin rakennustyöt. Tässä kävikin ilmi, että raksa oli rajattu paljon laajemmalti kuin alun opaskartta oli kertonut.
Tuo puomi oli niin huolella rakennettu ettemme uskaltaneet edetä tästä. Joku oli nähnyt vaivaa kaivertaakseen kiellon lankkuun.
Sen sijaan kuljimme hieman eteenpäin. Seuraavan hentoisemman puomin ja kieltotaulun kohdalla rohkaisimme mielemme ja läksimme suljetulle alueelle. Ensin kyllä kuulostelimme kuuluuko mistään rakennustyön ääniä.
Entisen polun paikalle oli raivattu uusi tie, jota ei mikään kartta vielä tuntenut. Aika hämäävää.
Emme kävelleet ihan Kaksvetisen laavulle, vaan läksimme tien puolivälissä pitkoksille kohti Vähäjärven rantaa (se on kartassa tuo Kaksvetisen pullistuma).
Muistimme mukaan rannalla olisi penkki pientä evästaukoa varten.
Tämä oli upea kävely halki vanhan puuston.
Vähäjärven läheisyydessä oli raksaporukan kottikärryvarikko. Pitivät ilmeisesti välipäivää töistänsä.
Järven rannasta oli pitkospuut pätkitty ja samaan syssyyn myös eväspenkkimme. Olikohan tämä osuus tarkoitus sorastaa esteettömäksi?
Emme antaneet penkin katoamisen häiritä vaan palasimme muutaman askeleen taaksepäin ja istuimme aurinkoon keittelemään kahvit ja kaakkaot. Repuista löytyi vielä pari herkullista eväsleipääkin.
Kunhan utelias pörriäinen oli saanut oman osuutensa kahvista läksimme pitkoksia takaisin tulosuuntaamme. Ylitimme sen upiuuden tien ja rikottua opastetta seuraten suuntasimme kohti Sikomäkeä ja parkkipaikkaa. Jäljellä oli vielä runsaan kahden kilometrin taival.
Kuinka paljon elämää kuhisee tällaisessa kosteikossa?
Ja miten pystyisimme suojelemaan näitä metsiemme pieniä elinympäristöjä?
Tarvitsemme lisää laajoja ja monimuotoisia suojelualueita koko maahan, mutta vallankin tänne eteläiseen Suomeen.
Päivän aikana käveltyä tuli noin 12 kilometriä.
Reitti oli pääsääntöisesti hyvin merkitty ja kaikkialla oli kovin siistiä.
Retken aikana treffasimme kymmenkunta ihmistä, joten ruuhkaa ei todellakaan syntynyt.
Sikomäen P-paikallakin oli vain muutama auto.
Kun kotimatkan aluksi ajoimme eteläisemmän Pirttilahden P-paikan ohi oli se tupaten täynnä autoja. Olipa niitä jouduttu jättämään jopa tien laitaan.
Tästä opimme, että vaikka Liesjärvi on syystäkin hyvin suosittu, löytyy sieltä myös vähemmän tunnettuja upeita ja rauhallisia polkuja.
Näin alkoi kesä 2020.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti