Vuokatin Sapporo

Viikkomme Vuokatilla osui samaan aikaan kuin helteisen kesän suurryntäys Suomeen. Ja sehän sopi meille.
Ensimmäiseksi retkeksi valikoitui Vuokatin kymmenkilometrinen Sapporo lähinnä siksi, että pääsimme sille vuokramökiltä ilman auton apua. Näin saatoimme toipua edellisen päivän pitkästä ajomatkasta.
Kartalla Sapporo on tuo punainen ja me aloitimme kierroksemme kokolailla tuosta Särkisen rannasta.
Kuljimme reitin myötäpäivään.

Juhannusviikolla Vuokatin rinteessä oli vielä isoja lumialueita. Onkohan tuo lumitykkilunta vai ihan luomua?
Näiltä nurkilta yhytimme ensimmäiset Sapporo-viitat. Lyhyempi Eino Leino kulki osan matkaa samalla väylällä.

Reitti lähti nousemaan reippaasti metsään ja kosteikoille.
Opastolpassa Sapporo oli punainen ja Leinon Eino ruskea.

Vuokatin maasto ei todellakaan ole mitään tasamaata.


















Kun olimme nousseet hyvän matkaa ja kulkeneet halki pienten metsiköiden kävelimme  laskettelurinteen poikki.

Kesäiset hiihtohissit näyttivät aivan kadonneen kulttuurin jäänteiltä.

Sapporo nousi  metsäpoluilla ylemmäs ja ylemmäs.

Lehmilammin kodalla pidimme pienen hengähdystauon.
Aamun lämpötila alkoi lähestyä hellerajaa.








Vuokatin luonnolle tuntui olevan ominaista runsas juoksijoiden määrä.
Näitä vikkeläjalkaisia viuhtoi pitkin polkuja sellaisella vimmalla, että todella tunsimme olevamme juoksu- ja hiihtourheilijoiden mekassa.

Kun me läähätimme kiperissä nousuissa, vilahtivat nämä superihmiset ohi leveästi hymyillen.

Pitkän noususuhdanteen jälkeen reitti laskeutui Soidinharjulta ja Vuokatinvaaralta varsin alas soiseen maastoon. Sitten lähdettiin säälimättömästi nousemaan kohti seuraavan vaaran huippua.

Keima yltää miltei Vuokatinvaaran korkeuteen. Se on matalampi vain muutaman metrin. Tästä jos lähtisi kulkemaan UKK-reittiä etelään pääsisi aina Kolille asti. Se oli kuitenkin meille päiväretkeilijöille hieman liian kaukana.

Keiman huipun tuntumassa oli osavasti pöytä pidempää taukoa varten. Maisemissa ei ollut valittamista. Niitä kokoontui ihailemaan myös sinnikäs hyttysparvi.
Olimme villin luonnon äärellä.

Keimalta Sapporo lähti laskeutumaan kiertäen suht tasaisella Vuokatinvaaraa rinteen puolivälissä. Tästä kulki myös UKK-reitin helpompi lasku. Tutustuimme myöhemmin viikolla hieman erisuuntaan lähtevään vaikeampaan osuuteen. Se oli vaikea.

Tämä oli mukavan helppolkulkuinen osuus rehevän metsän keskellä.

Kun Sapporo ylitti Vuokatinvaaran huipulle vievän autotien yhytimme taas Eino Leinon.
Tässä risteyksessä teimme pienen sivuhypyn ja lähtimme Leinon johdattamana katsastamaan Vuokatinvaaran huipun maisemat. Palaisimme sen jälkeen tässä samassa kohdin Sapporon reitille.

Huipun lähellä oli hupaisa näkötorni. Kilven mukaan tornia ei pidetä talvisin kunnossa. Aika outoa kun Vuokatti sentään on ensisijaisesti talvikohde ja nämä nurkat täynnä laskettelijoita.






















Maisema Sotkamon suuntaan. Tuo lutakko on Iso Sapsojärvi.

Näkötornissa oli kymmeniä lemmenlukkoja. "Ihmeitä tapahtuu" oli tämän lukon viesti.
Kumpi mahtoi valita tekstin, sulho vai morsmaikku? Vai anopit yhdessä.

Täällä ylhäällä ei juuri ollut varjoa suojaksi paahteiselta auringolta. Siksi olikin kaksinverroin mukavaa palata takaisin metsäpolulle.
Kuljimme siis aluksi hetken Eino Leinoa, kunnes saavutimme Sapporon opasteet. Loppumatka ihmisten ilmoille olikin alamäkeä.

Sappororetkemme päättyi Kattikeskuksen nurkille (kartassa lumilautatunneli). Tästä oli enää lyhyt matka vuokramökin suihkuun.

Kävelimme siis osapuilleen kymmenen kilometriä. Aurinko paistoi kokoajan ja lämpötila ylitti hellelukemat jo retken alkuvaiheessa. Hikeä ja hyttysiä piisasi.
Tämä oli oivallinen alku Vuokattiviikollemme. Sapporolla saimme hyvän tuntuman alueen maastoon. Opasteet olivat erinomaisia ja poluilla oli just sopivasti muitakin kulkijoita.