Tiilikkajärven eteläinen puoli

Viikko Vuokatilla vei meidät myös Tiilikanjärvelle.
Sinne tuli tien nro 6 kautta ajomatkaa noin 80 kilsaa.

Jätimme auton Sammakkotammen P-alueelle.
Sieltä läksimme kävelemään tuota läntistä eli Uiton kiertoa pohjoiseen.
Poikkesimme Venäjänhiekalla ja jatkoimme aivan Kalmoniemen kärkeen asti.
Sieltä palasimme hieman takaisinpäin ja kuljimme Uiton kämpän kautta Tiilikanautiolle. Kulkemalla rantaa pitkin pohjoiseen pääsimme Koirakiven taukopaikalle.

Lopuksi kiersimme Aution kierron ja palasimme autolle itäistä reittiä.

Edessä oli taas helteinen päivä.

Retken aluksi ylitettiin Tiilikkajoki. Tästä lähti selkeä polku kohti pohjoista.
Tiheän lehdon jälkeen tultiin kuusikkoon ja sitten jo pienelle suolle. Reitti oli linjattu hyvin erilaisten pusikoiden ja puustojen halki.

Suolla kukki täyttä häkää ja muiden mukana  ihanainen raate.

Suon ja kuusikon jälkeen tultiin valoisaan männikköön.
Nyt oltiin jo niin lähellä kuuluisaa Venäjänhiekkaa, että pakkohan sinne oli poiketa.

Pitkällä ja upealla Venäjänhiekalla oli useampi nuotiopaikka ja muutamia telttailijoita nauttimassa sateettomasta juhannusviikosta.
Pidimme kahvi/kaakaotauon ja läksimme sitten jatkamaan kapoista niemeä edelleen pohjoiseen.
Näin tulimme Kalmoniemelle.

Kalmoniemi oli kilometrin mittainen ja paikoin hyvinkin kapea niemi. Arvuuttelimme mistä kolkko nimi mahtaisi johtua, mutta toistaiseksi emme ole löytäneet sille selitystä. Onkohan tänne joskus haudattu ihmisiä? Kummitteleeko täällä?

Kalmoniemen pohjoisimmasta kärjestä tuntui olevan vain muutama askel Pohjoisniemen eteläisimpään kärkeen. Olisipa hienoa, jos tässä olisi silta!
Vielä emme tienneet, että Juhannusaattona katsoisimme tätä maisemaa vastakkaisesta suunnasta.

Ihailimme kaunista maisemaa kotvasen tovin ja läksimme sitten palaamaan samaa hienoa polkua.

Suunnilleen Venäjänhiekan kohdalla ylitimme huojuvan sillan ja pääsimme rantakosteikon pitkoksille.



















Pian tulimme toiselle sillalle, joka ylitti Itkonjoen.

Sen jälkeen olimmekin punaisen Uiton kämpän pihapiirissä.

Uiton kämpältä suuntasimme Tiilikanautiolle. Sinne oli kilometri melkein kokonaan pitkoksia pitkin.
Tällaisessa maastossa oli ilo kävellä.
Aurinko oli jo kilometrejä sitten nostanut lämpötilan helteiseksi, mutta siihen alkoi jotenkin tottua. Ehkä. Täydellinen kesäkeli.

Tiilikanautiolla oli useita vanhoja rakennuksia. Nyt me ohitimme ne pikaisesti ja jatkoimme rantaa pitkin Koirakiven nuotiopaikalle.
Palaisimme Tiilikanautiolle sitten lounastauon jälkeen.

Koirakivi oli kiva pidemmän tauon paikka. Retkipöytä oli osavasti varjossa ja söimme retkieväämme kaikessa rauhassa ja mukavissa tunnelmissa.
Tiilikanjärvellä oli useita pieniä sieviä hiekkarantoja. Samankaltaisia on Patvinsuon Suomujärvellä.

Reippaan tauon jälkeen palasimme Tiilikanautiolle. Täällä asui väkeä 1800-luvun alkupuolella. Sitten tila oli asumaton 1920-luvulle asti. Sitä asutettiin uudelleen 1960-luvulla.
Nykyään autio tila on retkeilijöiden vapaasti tutkittavissa.
Nämä rakennukset oli aikoinaan tehty taidolla ja rakkaudella. Jokaisella niistä oli ollut oma tärkeä tehtävänsä tilan elämässä.

Tiilikanaution hienosta pihapiiristä suuntasimme Autionkierrolle. Se oli ikäänkuin bonusreitti Tiilikanjärven kansallispuiston maastossa.

Autionkierto oli vähän päälle kolmikilometrinen reitti liki kokonaan pitkospuita pitkin.

Nämä pitkokset olivat hyvin vanhoja, melkein suohon tallottuja ja kapeita.
Siksi reitti suositeltiin kierrettävän vain yhteen suuntaan. Näillä kapoisilla väylillä ohittaminen olisi ollut aika hankalaa.


Petojen pyyntipuun latva oli arvoitus, mutta tällaista käytettiin kuulemma joskus petolintujen metsästämiseen.

Taivaannapa kuusi oli yksi reitin nähtävyyksistä.

Kuusi oli arvatenkin hyvin vanha ja ansaitsi kyllä hienon nimensä.





Nämä sympaattiset kohokohdat tekivät Autionkierrosta hellyyttävän käveltävän.

Tuota pikaa olimme jo reitin kulmakohdassa.



Tästä eteenpäin kuljimme viivasuoria kapeita pitkosia Uiton kämpälle asti.





Päivän lämpötila oli jo melkein liian korkea ja täysin varjoton pitkososuus tuli ravattua aika nopsaan.

Oli pakko päästä varjoon.

Hieman ennen Uiton kämppää Iso Mänty kutsui luokseen.












Olihan tuo aikamoinen jättiläinen pikkupuiden keskellä.



Iloinen ihme että ovat antaneet sen kasvaa omassa rauhassaan.

Minkälaista täällä olisikaan, jos kaikki muutkin hongat olisivat saaneet kasvaa täyteen mittaansa?

Ja niin olimme taas Uiton kämpän nurkilla. Ylitimme sillan ja lähdimme viimeiselle runsaan kolmen kilometrin osuudelle kohti Sammakkotammea ja autoa.
Täälläkin käveltiin paljon pitkoksilla, mutta onneksi myös mukavasti varjossa.

Tiilikkajärven eteläinen puoli oli helppoa ja mielenkiintoista käveltävää. Kilometrejä tuli ahmittua ehkä hieman liikaa (n. 15) päivän kuumuus huomioon ottaen, mutta toisaalta mitään ei olisi kannattanut jättää poiskaan. Hieno päivä.

Ja nuo merkit Tiilikkajärven kansallispuiston tunnuksessa on kopioitu Täyssinän rauhan ( v. 1595) rajapyykistä, joka on tavoittamattomissa "keskellä" Tiilikkajärveä.