torstai 14. lokakuuta 2021

Kuopion Pisankierto

 


Vietimme muutaman päivän Kuopion Tahkolla ja sieltä oli kohtalaisen lyhyt ajomatka kuuluisaan Pisan maastoon. Jätimme auton kartan vasempaan alakulmaan Lastukosken parkkipaikalle ja läksimme kiertämään Pisaa suositusten mukaisesti myötäpäivään.


Alkumatka sujui joutuisasti metsäautotietä. Edellispäivän sade oli onneksi lakannut ja vaikka se olikin jättänyt maaston märäksi ei moinen menoa haitannut.

Hieman vanhempi tienviitta oli kestänyt aikaa kohtalaisen hyvin.



Metsäautotien jälkeen päästiin kunnon metsäpoluille. Seurasimme tuollaisia oransseja merkkejä.

Hakkuuaukion läpikulku oli kuin hattarapilvessä kävelyä.



Saimme päivän aikana kulkea pitkiäkin matkoja puupoluilla. Ne kaikki olivat hyväkuntoisia mutta kosteudesta johtuen todella liukkaita. Hipsuttelemalla siitä selvisi.

Yksi reitin nähtävyyksistä oli iso mänty. Sen juurelle pääsi sadan metrin sivupolulla. Hyvä idea oli ollut maalata värinsä puolesta maastoon katoavan opasteen päät kirkkaalla värillä.



Iso mänty olikin todella iso. Aikuisen miehen sormenpäät juuri ja juuri näkyivät sen takaa... eli rungon ympärysmitta oli reippaasti yli kolme metriä.

Männyn juurella oli hyvä seisoa ja tutkia sen ryhmyistä kaarnaa. Surullista tietenkin on että metsien Suomessa näitä isoja vanhoja puita on niin vähän että ne ovat harvinaisia nähtävyyksiä. 



Palasimme männyn ihailusta takaisin Pisan polulle. Pian tulimme polkujen risteykseen. 
Lähdimme tästä vasemmalle. Päivän päätteeksi tupsahtaisimme samaan risteykseen oikealta.




Pisan luonnonsuojelualue on kooltaan 306 hehtaaria ja alkumatka päivän reitistä kulki sen ulkopuolella.



Kuljimme vuorotellen liukkailla pitkoksilla ja vuoroin mukavilla metsäpoluilla. 
Kunnes päädyimme astelemaan aika pitkän pätkän metsäautotiellä.




Iso Pisanlammen pohjoisessa päässä ylitimme pienen sillan. Rehellisten pitkosten jälkeen metalliritilähökötys tuntui jotenkin väärältä. Onhan tuo toki kestävä ja huoltovapaa...


Puun kaatuminen paljasti yllättävästi sen korean kallion jonka päällä oikeasti kuljimme.

Pirunkellaria lähestyttiin kaiteen avustuksella. Tämä oli ikäänkuin alkusoitto edessä odottavalle ylämäelle.



Pirunkellari syntyi kun vuorikristallia hakattiin kalliosta korukiviksi.
Eli huhupuheista huolimatta kellari ei ole oikeasti pirun tekemä vaan kauniita kiviä kaipaavien kuolevaisten.




Pirunkellarin nurkalta lähti jyrkkä ja hikinen ylämäki kohti Pisan huippua. Tuo kaide ei ollut tuossa vain näön vuoksi. Siihen nojaten oli tosi hyvä välillä vetää henkeä.

Kun kaiteen avustama jyrkkä osuus loppui jatkui ylämäki loivempana, mutta tosi pitkänä.




Kauniissa syksyisessä metsässä oli ilo kulkea. 
Välillä polku teki mieliksemme myös pieniä alamäkiä. Ja sitten noustiin taas.



Lopulta olimme niin korkealla että pääsimme maisemien äärelle. Paras ruska oli ohi mutta paikoitellen loisti muutama keltainen puu.



Vielä muutaman pienen ylämäen jälkeen tupsahdimme Pisan suoran tornin juurelle. 
Tornin huipulle johtavat portaat olivat hyvin kapeat mutta matkalla oli muutama levenne ohituksia ja levähdyksiä varten.

Ylhäältä avautui hieno maisema jokaiseen ilmansuuntaan.




Hämyisässä kuvassa pilkottivat Tahkon rinteet joiden nurkilla kävelimme edellisenä päivänä. Vaikkei satanut oli keli sen verran rähmäinen ettei näkyvyys ollut ihan priimaa.



Pisan torni oli kasattu metalliritilöistä. Se oli hyvin tukeva mutta kaikille ei vaan sovi tyhjyys jalkojen alla. Toisaalta pieni jännitys lisäsi kelpo tornin lumoa.


Pisankierrolla ei juuri ollut muita taukopaikkoja kuin tämä tornin juurella nököttävä penkki. Niinpä pidimme tässä evästaukomme. Onneksi retkeilijöitä oli hyvin vähän liikkeellä sillä tässä tosiaankin oli vain yksi penkki.

Oivallisen levähdyksen jälkeen lähdimme kohti Kämmenkiveä. Tuon selkeän opasteen jälkeen sekoilimme hetken polkulabyrintissä kunnes löysimme oikean väylän hienon kiven äärelle.





Kämmenkiven juurella ei voinut muuta kuin kummastella... kuinka ihmeessä? Ja miten ja milloin?



Seuraava retken nähtävyys oli Täyssinän rauhan rajamerkki vuodelta 1595. 
Kalliossa siitä näkyi juuri ja juuri jotain. Heikko näkyvyys ei poistanut sen merkitystä että tuon rauhan seurauksena Ruotsi-Suomen ja Venäjän välinen raja siirtyi idemmäksi. 




Historiallisen hetken jälkeen polku johdatti meidät jyrkkään alamäkeen. Ritiläportaat auttoivat laskeutumisessa. Tallottu rinne askelmien vieressä lienee retkeilevien koirien reitti.




Seuraavassa polkujen risteyksessä päätimme käydä katsomassa vielä Salmenpellon osuuden näköalapaikkaa. Eihän tuosta kovin pitkä lisälenkki syntyisi.



Noo... Pisan tornin maisemien jälkeen tämä oli ehkä hieman turha sivupolku. Toisaalta meillä ei ollut minnekään kiire.



Palasimme polkujen risteykseen ja lähdimme laskeutumaan Lastukosken parkkipaikkaa kohti. Tästä alkoi päivän parikilometrinen loppusuora.



Yllättäen yksinäinen penkki nökötti kuusimetsän katveessa. Olipa hieno tapa muistaa miestä jolle tämä metsä oli ehkä hyvinkin tärkeä.



Retkemme jatkui osavasti loivaan alamäkeen. Kintuissa alkoi jo tuntua päivän ylämäet joten helppo askellus oli tervetullutta.


Pisankierto oli todella mielenkiintoinen joskin maastoltaan vaativa retki. Reitin opasteet olivat ensiluokkaisia. 
Pääsimme syksyisen metsän, upeiden maisemien ja historiallisten hetkien äärelle. 
Kaikkiaan kävelimme noin kymmenen kilometriä. 

Hirvikärpäsiä nolla.


2 kommenttia:

  1. Tuttua maisemaa, paitsi tuolla kellarissa en ole käynyt. Pisalta alas laskevien portaiden yläpäästä on jännittävä muisto. Kun aloin laskeutua portaita, vilahti portaiden juurella ruskeanharmaa eläin, joka muistutti isoa koiraa. Ei ollut kaulapantaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Seija! Pisan maastossa saattaa hyvinkin kulkea isoja koiria muistuttavia kaulapannattomia... miksei myös pari numeroa kookkaampia metsän karvaturreja, sillä niin lähellä ollaan suuria salomaita.
      t.Tiina

      Poista