Syyspäivä Torronsuolla

 

Pitkästä aikaa oli kiva ajella Tammelan Torronsuolle. Edellisellä käynnillämme suo oli hankien alla. Auton jätimme laajennetulle Kiljamon parkkipaikalle. Arkipäivästä huolimatta paikalla oli jo tusinan verran ajopelejä. Sateeton syyspäivä taisi houkutella suolle retkeilijöitä.

Kiersimme Suunto-urheilukellon piirtämän punaisen reitin vastapäivään.

Parkkipaikan nurkalta lähdimme kävelemään Suotaivalta Louhoksen suuntaan. Oli kiva päästä heti kättelyssä pitkoksille.

Torronsuon pitkospuita on uusittu kiitettävällä tahdilla viimeisten parin vuoden aikana. Vanhat lankut nököttävät uusien vierellä kuin salaperäisten suointiaanien iglut. Ehkä joku joskus korjaa ne kaikki pois.

Tukipuiden tapitukset näyttivät vielä aika terveiltä. Itse lankut olivat kyllä kaput.

Hetken kuluttua reitti sivusi maantietä ja autojen meteli kuului selvästi, mutta sitten sukelsimme syksyiseen metsään ja tien pärinä unohtui.

Vaan kohta autojen ääni voimistui taas ja pyllähdimme tien laidan upiuudelle parkkipaikalle. Tämäpä oli yllätys, sillä edellisellä Torro-kierroksellamme tässä oli vielä sankka metsä. Tälle alueelle mahtuu kuulemma sata autoa ja vielä muutama linja-autokin. Jos joskus tulevaisuudessa sekä Kiljamo että tämä ovat täynnä on suolla todella, todella ruuhkaista.

Oli kyllä helpotus poistua paikalta takaisin hämyisän metsän suojaan.

Reitti kiemurteli välillä lehtimetsässä, välillä kuusikon katveessa. Sitten tulimme suon laitaan ja alkoi pitkä puupolku.

Vaikka lehtipuiden ruskaloisto ei ollut ihan huipussaan, suo hehkui aika hienosti. Pieni auringonsäde olisi saanut värit vielä vahvemmiksi. Lisäksi täällä tuoksui oikea suo.

Liikuimme rajoitusalueen laitamilla ja siitä muistutti yksi ainoa tolppa. Kuinka moni mahtaa huomata sen? Tosin ymmärsimme että pitkospuilla olisi aina luvallista kulkea, vain polulta poikkeaminen olisi kiellettyä tiettynä aikana.

Pitkät ja priimakuntoiset pitkokset päättyivät metsän reunaan. Tästä kävelimme pienen matkan soratietä, kunnes lähdimme seuraamaan keltaisia lätkiä takaisin metsään.

Tutun kivimuurin jälkeen nousimme mäen päälle ja treffasimme jo kuuluisaksi tulleen Waro Huimalasku-varoituskilven. Se oli alkanut uhkaavasti halkeilla. Toivottavasti joku pelastaa kilven ennen lopullista tuhoa.

Idänpäänkallion laavulla pääsimme oivallisesti valmiille tulille. Moinen ylellisyys on aina mukavaa, vaikka nuotion sytyttäminen on sekin hauskaa. Tässä oli hyvä paistaa pari makkaraa ja vertailla retkikokemuksia muiden nuotiolla istuvien kanssa.

Ilmeisesti emme olleet kesän aikana paistaneet liikaa makkaroita, sillä vielä nämä syksyisetkin maistuivat.

Lintutornista kävin kuvaamassa syksyisiä maisemia. Vain hiukan aikaisemmin oli pieni aurinkoinen hetki, mutta nyt sain kuvata suon ruskan ilman taivaallista lisävaloa.

Lintutornin viereisessä kuusessa oli käpy poikineen. Oli kiva katsella sitä näin oravien kuvakulmasta.

Emme jatkaneet matkaa opasteiden mukaisesti vaan poikkesimme katsomaan paikallisen maaomistajan rakentamaa hieman tilavampaa yöpymispaikkaa. Tässä olikin tuhdimmat hirret katossa, eikä seinissä. 

Kurkihirteen oli hienosti veistetty ilves.

Jatkoimme matkaa paikallista soratietä pitkin. Oikeasti reitti on opastettu metsän poikki, mutta vanhasta muistista kävelimme leveämmällä väylällä. Tie oli näemmä just saanut uuden sorapeitteen.

Hieman ennen tieosuuden loppumista ohitimme postilaatikon, jonka olen kuvannut aika monena vuonna. Nyt alkoi maali jo rapistua numeroista ja pikkuruinen odotuspenkkikin oli vinksallaan.

Selkeät opasteet johdattivat meidät soratieltä takaisin metsän siimekseen.

Polku kulki polveillen männikössä kunnes laskeutui pienelle suolle. Täälläkin oli puupolkua uusittu ja vanhat pölkyt odottelivat kasoissa noutajaa.

Kohtalaisen pian tulimme Louhokselle, joka on yksi Torronsuon klassisista paikoista. Infotaulu kertoi mitä täältä on louhittu, milloin ja miksi.

Itse louhos oli vain muutama näyttävä monttu kalliossa. Työn hulina ja tohina päättyi täällä aikoja sitten.

Keitimme Louhoksella kahvit ja kaakaot. Tässä oli niin sopivasti jälkkärin paikka. Oikeasti Louhokselle kannattaisi sijoittaa muutama retkipöytä penkkeineen. Monelle kulkijalle tämä on retken kääntöpiste tai ainakin taukopaikka. 

Istuskelun jälkeen jatkoimme metsän keskelle. Jo muutaman vuoden nuo kaikki vanhat ja uudet lankut ovat olleet polun varressa. Onkohan joku unohtanut ne kaikki tänne, tai ehkä meneillä on jotain jota en ymmärrä.

Varsin kulunut polku johti halki mielenkiintoisen metsän. Tässä on paljon kuljettu ja ihan syystä. Sammalikko reitin varrella oli kuitenkin saanut kasvaa suht rauhassa.

Lopulta leppoisa metsätaival päättyi ja olimme taas suon äärellä. Hieman vanhentunut varoitustaulu johdatti suon halki kulkeville pitkospuille.

Myös suon levähdyspaikoille oli rakennettu uusia penkkejä. Tuollaisella oli mukava hetken huilata ja katsella kaikessa rauhassa maisemaa.

Välillä pujahdettiin metsän kätköihin, mutta vain lyhyeksi toviksi.

Sitkeä mänty kasvoi matalasti maata pitkin. Sen runko oli osin painunut sammalikon alle. Tuollaisen puun ikää oli tosi vaikea arvioida.

Vaikka parkkipaikalla oli useampi auto ei maastossa ollut ruuhkaa. Muutamasta ohitustilanteesta pitkospuilla selvittiin vaurioitta.

Kun pitkä suolenkki päättyi tulimme risteykseen. Suoraan kulkemalla olisi päässyt Kiljamon lintutornille, nuotiopiirille ja lopulta parkkipaikalle. Me lähdimme vasemmalle, jotta saisimme kävellä suolla vielä pikkasen pitempään.

Ohitimme uusimman esteettömän näköalapaikan, jolla oli sen verran porukkaa että se jäi kuvaamatta. 

Seuraavalta ja vanhemmalta esteettömältä tasanteelta kuljimme loppumatkan helppokulkuista uusittua baanaa parkkipaikalle. Näin ympyrä sulkeutui. Olipa mukava reissu.

Torronsuon Suotaival on pituudeltaan 8,5 kilometriä. Me teimme päivän aikana muutaman lisämutkan ja kuljettua noin 10 kilometriä.

Torronsuo on hyvin suosittu retkeilyalue. Onneksi saatoimme lähteä suolle arkipäivänä, sillä viikonloput ovat täällä varmasti paljon ruuhkaisempia.