Salla: kiertoreittiä Isolle Pyhätunturille

 

Reitti Sallan Isolle Pyhätunturille eli ns. Taivaan tavoittelijan taival oli suljettuna vielä elokuun loppupuolella. Menossa oli sen pitkän portaikon remontointi.

Niin lähdimme nousemaan tunturin laelle opastettua kiertotietä. Auton jätimme pohjoisrinteen parkkipaikalle.

Suunto-urheilukellon piirtämästä kuvasta käyvät hyvin ilmi nuo ylittämämme lukuisat korkeuskäyrät. Ja myös parkkipaikka oli varsin korkealla tunturin kupeessa.

Alkumatka kiemurteli soratietä ylämäkeen. Se oli hieman tylsää käveltävää, mutta eipä sitä kovin kauaa piisannut.

Opastettu pitkosreitti pelasti meidät soratien tallaamiselta. Sallalaiseen tapaan seurasimme tälläkin reitillä sinisiä opastelätkiä.

Pitkospuiltakin avautui maisema kauemmas horisonttiin.

Pian sukellettiin metsään. Osin käveltiin tavallista polkua, osin puista sellaista. Ja kokoajan ylämäkeen.

Vähitellen reitti muuttui kivikkoiseksi ja kulku hieman hitaammaksi. Askel täytyi asetella tarkemmin.

Vaan pian edessä oli enemmän lohkareita ja todella vähemmän polkua. Nyt alkoi loikkiminen kiveltä toiselle. Lyhytkinttuinen sai miettiä kuinka pitkälle hypyt turvallisesti kantavat. Sinisiä reittimerkkejä oli hankala seurata, mutta tärkeintä oli kulkea koko ajan ylämäkeen.

Kivikossa pompittiin niin ylös että viereinen Pieni Sallatunturi alkoi näyttää matalalta. 

Iso Pyhätunturin laki on osapuilleen 479m mpy. Ja näkötornissa oltiin vielä hieman korkeammalla.

Pohjoinen Sallatunturi lienee sama mäki kuin Iso Pyhätunturi. Täällä on jossain vaiheessa tunturien nimien kanssa vekslattu ees taas.

Tornissa kävi navakka tuuli, joka ei houkutellut viipymään. Hengittämään kuitenkin ehti.

Kaukana horisontissa kohosivat ne Venäjän puolelle jääneet oikeat Sallatunturit.

Remontissa olevat portaat olivat vielä oikeasti kesken. Portaikon rakentamisen lisäksi rinteen loivemmat kohdat oli sorastettu, aivan kuin tuo näkötornille johtava polkukin.

Työmaan takana välkkyi Pyhäjärvi.

Kun olimme aikamme olleet tuulen riepoteltavina lähdimme laskeutumaan rinnettä tulosuuntaamme. Edessä oli jälleen kosolti loikkimista, mutta onneksi nuo isot kivenmurikat eivät juurikaan heiluneet jalkain alla.

Lopulta kivikko laantui metsäpoluksi jota oli kaiken hyppelyn jälkeen helppoa askeltaa.

Pitkospuut tuntuivat jalan alla sametilta. Loivaa alamäkeä oli joutuisaa kulkea.

Viimeinen pitkospuuosuus vei meidät takaisin soratielle. Sitä pitkin olimme tuossa tuokiossa  parkkipaikalla.

Isolle Pyhätunturille kapuaminen kivikon kautta ei ollut ihan helppoa, mutta kyllä se toisaalta oli myös hauskaa. Järkäleiden keskellä loikkimisessa oli ikään kuin seikkailun tuntua.

Ehkä tätä Taivaan tavoittelijan taivalta voisi mainostaa ympyräreittinä, jossa voisi joko nousussa tai laskussa tutustua kivien maailmaan... siis sitten kun tuo porrasremontti valmistuu.