Luoston vaellusluontopolulla

 

Pyhä-Luosto viikkomme jatkui Luoston maisemissa. Oli aika taivaltaa Luoston vaellusluontopolulla. Ihan koko kierrosta emme tehneet vaan jätimme reitistä osan pois.

Auto jäi Ukko-Luoston ja Ametistikaivoksen parkkipaikalle ja kävelimme retkemme myötäpäivään.

Lampivaaran Ametistikaivokselle vievän kävelytien varrelta lähti polku metsään. Jostain syystä se on viitoitettu vain toiseen suuntaan, eli täytyi tietää mistä kulkea.

Pienen ylämäen jälkeen tultiin opasteelle eli nousimme merkille tuolta Ukko-Luoston parkkipaikan suunnasta. Tästä lähdimme vasemmalle.

Seuraavalta opasteelta lähdimme seuraamaan luontopolun viitoitusta. Hieman arveluttavasti tuohon opaskarttaan oli merkitty vaellusluontopolun pituudeksi vain 12,4 km kun se oikeasti on 17 km.

Luontopolku kulki tässä kohdin mukavasti loivaa alamäkeä halki kauniin metsän. Ja niin tulimme seuraavaan risteykseen.

Jatkoimme suoraan vihreää väylää.

Tämä varoitus huonoista pitkospuista oli hauska siinä mielessä ettei siinä uhkailtu kulkemisesta omalla vastuulla vaan kehotettiin olemaan varovainen. Sanavalinnat ovat joskus todella tärkeitä.

Pitkoksia ei itseasiassa näkynyt pitkään aikaan sillä sorastusporukka oli jo ehtinyt täyttää urakkansa. Sora oli vielä tosi pehmeää eli varmaan aika tuoretta.

Polun varteen oli kaatunut varoitus helikopterista. Täällä oli ilmeisesti vain pari päivää aikaisemmin pörrätty reittiä kunnostettaessa. Hienoa että näistä poluista pidetään huolta.

Kun sorastus loppui oltiin vanhojen pitkosten ja uusien lankkujen äärellä. 

Pari päivää aikaisemmin olimme Ukko-Luoston huipulta nähneet täällä kellertävää puuta ja tulkinneet ne uusituiksi pitkospuiksi. Hieman meni mönkään tuo arvio. Varmaan tämän kesän aikana urakka on ohi ( ei tieto vaan toive ).

Onneksi suo oli sen verran kuivaa että melkein tikuiksi muuttuneet vanhat pitkospuut olivat vielä joten kuten kuljettavissa.

Aavan suon toisella laidalla kohosi Ukko-Luosto. Pari joutsentakin koristi kuvaa.

Suokukkia oli todella paljon. Varsin vienoa oli tuo kukkain pinkki.

Ammoin soilta niitettiin heinää karjalle. Siitä muistona oli säilynyt vanha heinälato suon laidassa.

Reitti kulki halki kostean mutta myös mielenkiintoisen metsän.

Olin jo menettänyt toivoni raatteen suhteen kun lopulta löytyi muutama aivan pitkospuiden vierestä. Raate on soiden kukista mielestäni kaikkein kaunein.

Kun saavutimme Pyhänlatvan laavun olikin jo lounasaika. Tähän asti voimassa ollut metsäpalovaroitus oli juuri päättynyt joten saatoimme paistaa muutaman makkaran.

Tässä oli mukava istuskella. Nuotion savusta oli kerrankin hyötyä sillä hyttysiä oli liikkeellä ihan liikaa.

Pyhänlatvan huussi herätti taas kysymyksen siitä kuka kumma suunnittelee ja rakentaa huusseja ilman ikkunoita? Oikeasti?!

Rentouttavan ja ravitsevan tauon jälkeen matka jatkui pitkällä suo-osuudella. 

Hieman tasapainoa koetteleva reitti oli kyllä kuljettavissa.

Suon loppuessa polku ja pitkostyömaa vuorottelivat.

 

Kun olimme oikealla kohdalla jätimme vaellusluontopolun ja oikaisimme aika helppokulkuisen metsän halki toiselle reitille.

Nyt tulimme Luostotunturin suuntaiselle leveämmälle väylälle. Tästä lähdimme kohti Ukkolaavua.

Ukkolaavulla pidimme pienen huilitauon ja jatkoimme sitten matkaa.

Kohta olimmekin taas reittien risteyksessä metsästä poistettujen vanhojen pitkospuiden äärellä. 

Ennen puupolku tapitettiin kunnolla, nykyään ei tiemmä niinkään.

Nyt edessämme oli pitkä mutta onneksi loivahko ylämäki takaisin parkkipaikan suuntaan.

Ensin jo tutuksi tullutta sorastusta ja sitten oikeaa metsäpolkua.

Vielä oli jäljellä lyhyt alamäki metsästä Ametistikaivokselle kulkevalle kävelytielle ja sitä pitkin Ukko-Luoston ja Ametistikaivoksen parkkipaikalle.

Päivän retken pituus oli osapuilleen 14 kilometriä. Saimme kulkea hienossa metsässä ja juuri ja juuri käveltävissä olevilla pitkosten raadoilla. Maisemissa ei ollut valittamista ja hyttysilläkin tuntui olevan hauskaa.