Patvinsuo

Mikä onkaan se luonnoton voima, joka saa lähes normaalin ihmisen kaihoamaan suolle?  Olen jo käsitellyt soiden alkuvoimaa aikaisemmassa suo-postauksessa (="Suo. Ei kuokkaa, ei Jussia"), mutta eihän se yhdellä vaivaisella muutaman rivin sepityksellä selviä. Tällä kertaa kohotamme katseemme kohti Patvinsuota, tuota Pohjois-Karjalan pläjäystä.

Tässä ensimmäisessä kuvassa Patvinsuon alkuvoimaisuus tulee hyvin esiin vinossa horisontissa. Kaikkialla muualla maailmassa horisontti on suora, mutta soilla, vallankin suurilla soilla, horisontti tuppaa vääristymään. Oikein täytyy ihmetellä, kuinka kaikki vesi ja lätäköt suolta eivät valu maiseman toiseen reunaan. Ehkä se johtuu turpeesta.


Kuva on otettu aivan tavallisena kesäkuisena tiistaina, joten horisontin vääristymä tuskin liittyy esim. lähellä oleviin arkipyhiin.

Patvinsuo on huisin iso. Se on myös laaja ja avara. Ihmisten onneksi suota halkovat hyväkuntoiset pitkospuut, joten suolla eksyminen vaatii kyllä tosi onnetonta suuntavaistoa. Tai liian tummia aurinkolaseja.
Ja heti, kun olen tämä viisauden tähän kirjannut, tulee mieleeni viime kesäkuulta kaksi nuorta naista, jotka olivat Patvinsuolla uskollisesti seuranneet pitkoksia ja risteyskohdissa arponeet oikean suunnan, kunnes eivät enää tienneet, missä olivat. Eli kyllä pitkospuillakin voi eksyä. Kartta se lopulta pelasti nekin neitoset, kunhan ensin älysivät pyytää saada sitä katsoa.

Patvinsuolla on kaikkea hienoa: on Suomunjärvi hiekkarantoineen, on polkuja Koitereen rantaan ja on Teretinniemen laavu ja näkötorni.

Tässä kuvassa on Teretinniemen laavu. Se on rakennettu ikiaikaisella tavalla vitsaksia ja sensellaisia hyväksi käyttäen. Ja katto on tehty päreistä.
Laavun edustalla on viihtyisä nuotiopaikka ja ihan vieressä on myös iso retkipöytä penkkeineen.
Aavistuksen sivummalla sijaitsee kompostipuusee, joka on inhimillinen ja kieltämättä tarpeellinen yllätys keskellä aavaa ja puskatonta suota.








Tämä insinööritaidon riemuvoitto on Teretinniemen näkötorni. Kyllä.
 Ja viimeisimpien tietojen mukaan se on edelleen pystyssä. Miten ja miksi? Sitä ei kukaan tiedä...

Tässä vielä havainnekuva tornin rakenteesta ja portaista, jotka johtavat huipulle. Kokemuksesta voin kertoa, että ne onnekkaasti johtavat myös alaspäin. Kuka enää kaipaa särkänniemiä tai puuhamaita! Elämyksiä, ihmiset, elämyksiä!

Patvinsuolla on monenlaisia eläimiä. Jostain syystä se on kyykäärmeiden suosiossa. Tai ehkä siellä vain oli kyykäärmeiden kokoontumisajot samana kesäkuisena päivänä, kun minäkin pääsin sinne.
Käärmeitä oli iltapäivän puolella joka niemennotkossa ja saarelmassa. Ne väijyivät viatonta taivaltajaa pitkospuiden vieressä valmiina myrkyttämään ja ahmimaan suihinsa jokaisen varomattoman kävelijän.
Niistä ketkuista minulla ei ole kuvaa, sillä jouduin kaappaamaan sylkkyyn tuon kuvassa olevan ylen onnellisen piskin ja pinkomaan pakoon. Niinpä en voi laittaa tähän kuvaa itseään toteuttavista kärmelöistä, vaan saatte kuvan hyvin onnellisesta pienestä koirasta. Se rakastaa metsiä, se rakastaa pitkospuita, ja eniten maailmassa se rakastaa eväsreppua.