Jaakon tiellä pohtimassa

Kolme varttuneessa iässä olevaa suomalaismiestä päättää yhteisvoimin kävellä Santiago de Compostelaan. He valitsevat keväiseksi lähtöpaikakseen Jacan, mikä on harvinaisempi valinta. Jacan reitti yhtyy Camino Francesiin Puenta la Reinassa.


Kaksi miehistä on mietiskelyyn taipuvaisia, ehkä verkkaisiakin. Kolmas haluaa päästä tien päälle, liikuttaa jalkaa nopeasti, saada homman hoidettua. Kolmikko kuitenkin etenee sopuisasti Jacan osuuden. Kun reitti yhtyy suositumpaan, ja ajoittain jopa ruuhkaiseen Camino Francesisiin, palaa kolmikon nopeimmalta hermo. Hän ei halua vaeltaa, syödä ja yöpyä ihan niin monen vaeltajan kanssa. Niinpä hän ilmoittaa vaelluskavereilleen, että ei metsien miehenä ole tottunut tällaiseen. Jäljelle jäänyt kaksikko toteaa eräänä aamuna, ettei kaveria näy missään. He jatkavat kahdestaan länttä kohden. Muutaman päivän kuluttua he kokeeksi soittavat kadonneen toverinsa kotinumeroon Suomeen, josta tämä kaikkien helpotukseksi vastaakin puhelimeen.

Martti Issakainen kertoo tämän kaiken kirjassaan "Jaakon tiellä" ikäänkuin sivulauseessa, turhia hötkyilemättä. Ja samalla tyylillä etenee koko tarina Santiagoon asti, turhia hötkyilemättä. Martti ja jäljelle jäänyt ystävänsä Jorma kävelevät keskinäisen yhteisymmärryksen voimin. Molemmat miehet ovat taipuvaisia pohdiskeluun, ja askelten rytmi kilometrien kertyessä on omiaan nostamaan esiin ihmismielen syvimpiä tuntemuksia.


Tässä vaelluskertomuksessa on vahvasti läsnä uskonnollisten kysymysten pohdinta. Useaan otteeseen kirjoittaja vertaa katolista ja luterilaista kirkkoa. Hän on vahvasti sitä mieltä, että kirkkomme tulisi palata "äitikirkon" oppeihin. Ystävänsä Jorma laajentaa pohdintaa milloin ihmiskunnan menneisyyteen, milloin kaukaiseen tulevaisuuteen.

Vaelluksen etenemistä on mukava seurata. Hieman häiritsee se, ettei kirjoittaja ole halunnut kertoa mitään päivämääriä. Hän kirjoittaa ansiokkaasti raekuuroista ja mutaisista poluista, mutta epäselväksi jää mikä kuukausi tai vuosi on kyseessä. Kirjan lopussa selviää, että kaksikko on vaeltanut pyhänä vuonna, joten arvatenkin vuosi on ollut 2004. Se selittää runsaat vaeltajamäärät, ja koko retki olisi ehkä ollut erilainen, jos kolmikko olisi miettinyt myös tätä asiaa valmiiksi suomessa.

Issikainen kuvaa maisemaa ympärillään monisanaisesti ja uskottavasti. Polkujen kivenmurikat oikein tuntuvat jalkojen alla. Vaelluksen edetessä myös kanssavaeltajien rooli retkessä lisääntyy. Osaksi tarinaa liittyvät niin ranskalaiset, kuin hollantilaisetkin kulkijat. Suomalaiskaksikko yöpyy lähes yksinomaan albergueissa, joiden kylmää hohkavat makuusalit tulevat lukijalle tutuiksi.

Yksi tärkeä opetus kirjasta löytyy kaikille Caminolle lähteville: älä yritä "oikaista" maantietä pitkin.
Pysy merkityllä reitillä, jollet ole aivan varma "oikopolun" suunnasta. Pahimmassa tapauksessa ajaudut kilometrien päähän oikeasta reitistä.