Syksy. Tämä kuva ei itseasiassa ole syksyllä otettu. Ei. Se on otettu keväisessä, pohjoisessa Portugalissa. Silti siinä on syksyn tunnelma, kesän katoamisen haikeus. Tarkkasilmäinen toki huomaa, että pellolla kukkivat kevään kukkaset, mutta oikealla asenteella kuvaa katsovat näkevät vain kostean usvan ja ruskeat korret. Ja tuon onnettoman pelättimen kaiken keskellä.
Juuri sitä oikeaa asennetta tarvitaan syksystä selviämiseen. Täytyy nähdä ne ruskeat korret, keltaiset lehdet, riisutut oksat. Syksystä ei selviä ilman oikeaa asennetta. Tuhoon tuomittuja ovat he, jotka kaihoten etsivät kesän viimeistä kukintoa syksyn ränsistämästä nurmesta. Huonosti käy, jos ei ymmärrä kääntää katsettaan kohti pimeyttä, kosteutta, koleutta.
Syksyllä on niin paljon annettavaa meille. Jo mainittujen pimeyden, kosteuden ja koleuden lisäksi luvassa on myös myrskyjä, räntää ja ulos unohtuneita puutarhakalusteita. Asennetta, sitä tässä vaaditaan! Oikealla asenteella on voitettu matseja, sydämiä ja maanosia. Oikealla asenteella päästään aina eteenpäin. Ehkä ei ihan suoraan, ehkä ei tasaisinta tietä, mutta eteenpäin joka tapauksessa.
Tämä kuva on oikeasti otettu syksyllä. Se on Apparan järven laitimmaisesta päästä. Kaukana ulapan toisessa laidassa pilkottavat maauimala ja kahvilarakennus. Ne edustavat tässä kesän riemuja. Ja siellä kaukana ne ovat... Kun lähtee kiertämään järveä, ne jäävät pikku hiljaa taakse. Katoavat näkyvistä. Unohtuvatkin ehkä. Mutta kun kiertää tarpeeksi pitkään, ne ovatkin yhtä äkkiä aivan edessä, käden ulottuvilla. Ikäänkuin uudesti syntyneinä ja täynnä kesän lupauksia. Erikoista, eikö vain?
Ja mitä tapahtuikaan sen pitkän kierroksen aikana, paitsi että kunto nousi? Siinä kasvatettiin asennetta, tehtiin työtä sen eteen, että aurinko vielä nousisi, helle tulisi ja nujertaisi. Siinä annettiin ensin syksyn tulla, annettiin valon kadota ja tähtien loistaa. Suotiin sija lumelle ja pakkaselle. Kiskottiin villahousuja jalkaan. Oltiin kippurassa peiton alla, kun jäinen huuru paukkui nurkissa.
Kierroksen edetessä, ja voimien jo vähän hiipuessa, yllättäen hoksattiin, että jokainen päivä on edellistä pidempi. Että kun aurinko eilen nousi kynnen verran horisontista, tänään se on jo tulitikun verran korkeammalla. Ja sitten kevät jo ryntääkin sekopäisesti kiljuen jokaiseen niemeen, notkoon ja saarelmaan.
Nyt on aika astua tuolle kierrokselle, kulkea se pystypäin ja toivoa täynnä.
Kierroksen lopuksi pilkahtaa puiden takaa taas tuttu hiekkaranta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti