Heinisuo, parin tunnin piipahdus pusikkoon

Hämeenlinnassa Heinisuolle johtava tie on huhtikuun alussa vielä varsin talvinen.

Muutama kymmenen metriä Heinisuon parkkipaikasta löytyy opaste metsään.

Polusta osa kuuluu Hämeen Ilvesreittiin.

Ja avot! Metsä puolestaan on liki kesäisessä kuosissa.

Vain itikat puuttuvat.

Eikä ihan vielä ole hirveesti tirppalintujen ääniäkään.

Tämä jäkälä-sammal-kombo keikkuu jo täyttä päätä kohti aurinkoa.

Sivummalla mörkömäinen kanto yrittää pelotella ohikulkijaa.

No hui!












Tämä maisema ei ole kesällä kovinkaan erilainen.

Mukava polku johdattaa sammaleisen metsän halki.

Toki siellä täällä on muutama jäätynyt kohta.

Mutta niidenkin liepeillä käy kova lirinä ja lorina.

Polku tekee muutaman jyrkän käännöksen, jotka on oivallisesti opastettu.

Tikka nakutteli just äsken lounasta.

Tämän puun taival on ehtoopuolella, vaikka se todennäköisesti könöttää pystyssä vielä kotvasen tovin.

Siellä täällä keltanuppiset kepukat näyttävät oikean suunnan.

Näin kesän kynnyksellä alkavat metsän omituisimmatkin olennot heräillä talviuniltaan.

Kuten tämä villicavalieeri.

Heinisuon maasto on kasvikunnaltaan vaihtelevaa, vaikkei suurin korkeuseroja olekaan.

Muutama kallionousu näköalakukkulalle tekisi reitistä täydellisen!

Nyt kun puissa ei vielä ole lehtiä, näkyvät pitkospuutkin metsän puolelle.

"Mikä tässä nyt taas maksaa?!" kysyy pitkospuita rakastava koira.

Pitäis vaan mennä, eikä pysähdellä kuvaamaan.

Pitkosten vierellä sammal toipuu talvesta.

Heinisuolla ei ole nuotiopaikkaa, eikä edes penkkejä, joten eväät syödään pitkoksilla istuskellen.

Mikäs siinä toisaalta on notkuessa lämpimässä auringossa.

Pitkospuiden varjoisalla puolen viimeiset jäät sinnittelevät ilmaston lämpenemisen kanssa.

Suon jälkeen on edessä vielä lyhyt metsätaival.

Puolukka olis jo valmis toimintaan.

Metsän varjoisimmassa kolkassa on vielä lunta ja jäätä.

Ei muuten ole kauaa!




Ja pian ollaankin takaisin soratiellä, jota pitkin tallustellaan parkkipaikalle.