Aulangon salaperäinen tuijametsä

Tämä kuva ei ole sademetsästä.
Eikä eteläisen Euroopan ikimetsistä.

Tämä kuva on Hämeenlinnan Aulangolta, hieman sivussa totutuista poluista.
Tälle reitille pääsee Ruusutemppeliä vastapäätä.



Tuossa kivikon kätköissä lirisee hilpeä puro.

Aivan liki pitkospuut houkuttavat astumaan eteenpäin.

Saniaiset ovat jo melkein pistäneet reitin poskeensa.

Mesiangervot kilpailevat urheasti elintilasta.

Kaikilla meillä on kaipuu kohti aurinkoa.



Pitkokset johtavat kohti tiuhaa tuijamuuria.

Ihanainen mesiangervo ei pihtaa kukkien määrässä.

Tuijametsän siimeksessä on lohduttava viesti meille kaikille:
you are loved, eli kyllä susta tykätään!

Raskaan oksiston alla tunnelma on kiehtova... ehkä aavemainen... ehkä seikkailua lupaavan salaperäinen.

Hämärä se ainakin on.

Metsikön ulkopuolelta tuleva puro jatkaa lirinäänsä.

Nyt se on syvällä uomassaan, mutta voisi kuvitella sen myös vaahtoavan hurjana koskena kivikossa.

Eikö?













Pitkospuut johtavat syvemmälle hämärään.

Täällä on liki kaikki aluskasvillisuus kuollut valon puutteessa.

Vaan eivät nämä sinnikkäät ketunleivät.

Ne ovat löytäneet pikkuisen kasvualustansa lahoavan kannon otsalta.

Siihen osuu ohuen ohut valojuova.

Samaisen kannon kupeessa kasvaa pikkuruisia sateenvarjoja.

Tai ehkä sittenkin päivänvarjoja.

Pitkospuiden päässä on näköalatasanne, josta näkyy... tuuheaan tuijapusikkoon.

Mitäköhän sen rakentajat ovat ajatelleet?

Onkohan tämä joskus ollut jättiläistuija?

Kanto on niin pimeässä, ettei siihen ole kasvanut edes sammalta.

Paluumatka takaisin valoon.

Kappas: siellä on aivan vihreää ja aurinkokin paistaa!

Tässä vielä vilkaisu tuijametsän yksityiskohtiin.

Tuijan oksat ovat kuin vihreän, korean nahan peittämiä.

Tämä kävely oli pitkospuita rakastavan koiran mieleen.




Ja emäntäkin näyttää tyytyväiseltä.