Miksi tehdä muuta, kun voi kävellä?

Apropoo. Kävelen, siis olen. Koska olen, niin kävelen. Kävely on olemista. Oleminen on kävelemistä.  Miksi siis tehdä muuta, kun voi kävellä?

Kävely ei sinällään ole muuta, kuin kintun siirtämistä toisen eteen. Lähes jokainen meistä oppii sen kahden ensimmäisen elinvuoden aikana. Se opitaan ennen puhumista, kirjoittamista, potalla käyntiä.

Joillekin meistä käveleminen on haave, ihan konkreettisesti. He ovat ihmisiä, jotka eivät oppineet tätä taitoa taaperona, kuten me muut. Tai he ovat ihmisiä, joilta tämä taito on tavalla tai toisella riistetty. Kävely on heille mahdotonta, tai tuskaisten toimenpiteiden takana. Heidän kohdallaan ajatus, toive kävelemisestä on tyystin erilainen, kuin meillä kävelemään kykenevillä. Se on jotain, mikä kuumottaa mielessä. Se on jotain, joka takaisi itsenäisyyden, oman tahdon ja oman tilan.

Ja kaiken sen työn ja toivomisen, rukoilun ja raatamisen jälkeenkin on ihmisiä, jotka eivät kykene kävelemään. Mikä kallio, vuori, onkaan silloin edessä. Kuinka monta yritystä ja pettymystä, toivetta ja turhautumista onkaan koettu, ennenkuin on ollut pakko herätä todellisuuteen: kävely on mahdotonta.

Ja mikä mielen riemuvoitto tarvitaan, että se vuori tavalla tai toisella ylitetään. Ja se ylitetään siten, että katsotaan leuka pystyssä peiliin ja julistetaan kävely toistaiseksi mahdottomaksi. Tuon julistuksen jälkeen avautuvat uudet polut, uudet reitit. Taakse jää ajatus kävelystä siten, kuin se on totuttu ajattelemaan. Edessä on uusia tapoja kulkea reittiä, talloa polkua, siirtyä maisemasta toiseen.

Itsenäinen liikkuminen, olkoon se sitten vaikka kävelyä, on jokaisen perusoikeus. Kävely on liikkumisen lajeista helpoin, sillä kaikki ympärillämme on rakennettu kävelyä varten. No okei, autoille väsätyt jutut eivät ole! Mutta siis kaikki ne paikat, joissa ihmisten oletetaan käyttävän koipiaan on kaavailtu juuri sitä toimintaa varten. On portaikkoja, tasanteita, terasseja, korokkeita, raskaita ovia, kynnyksiä ja rotvalleja. Liiku siinä sitten, jos liikkuminen perustuu pyörien avulla kulkemiseen!

Me aloitimme taipaleemme toisen ihmisen sylissä ja sitten pyörien päällä. Vaunuissa, rattaissa, kolmipyöräisillä. Me päätämme taipaleemme toisen sylissä ja pyörien päällä: rollaattoreilla, pyörätuoleilla, ja vempeleillä, joiden nimeä en tiedä. Ei se ole sen kummempaa, se on elämää! Tänään taivallan halki Espanjan, kipuan Kolille, tarvon Torrolla. Ja hetken kuluttua, ehkä jo huomenna, nojaan rollaan ja koitan saada kinttuni osoittamaan samaan suuntaan. Sinne päin, minne olen menossa.

Siis miksi tehdä muuta, kun voi kävellä? Kävellä niin kauan, kuin se on mahdollista. Ja samaan aikaan siloittaa tietä heille, joille kävely on mahdotonta. Jos ei muusta syystä, niin ainakin siksi, että tulevaisuudessa tuijotan itse niitä portaita rollaattorini kahvoissa.
Reppu selässä.