Salamajärvi: vetinen reitti Talviaholle

Sattuipa sellainen säkä, että kauden ekalle lakanavaellusviikolle osui vuosikymmenten kylmin toukokuinen viikko. Niinpä villahousut kaivettiin uudelleen esiin. Ja käyttöön.

Salamajärven kansallispuistoon tutustuminen aloitettiin puiston pohjoispuolitse kulkevan tien 7520 (Perho - Kinnula) varresta, tuolta kartan yläreunasta.

Tien ja tavoitteena olevan Talviahon nuotiopaikan välissä on 1900-luvun alussa suojeltu aarnialue, joka kiinnosti kovasti.

Tien varressa oleva opaste ei mainitse Talviahoa, mutta onneksi kartasta näkee reitin.
Seurattiin sinisiä täpliä.





Ihan alkumatkastakin polku oli osin veden vallassa.

Luminen osuus yllätti. Talvi ei täällä meinaa antaa periksi.

Osin polulla oli hankikanto, osin kenkä upposi inhasti lumeen polvea myöten.

Pian ylitettiin Koirajoki.

Se virtasi aikamoisella vauhdilla, mutta silta oli just ja just pinnan yläpuolella.

Reitti seuraa osan matkaa Koirajokea.
Pitkokset olivat kuivilla...

... vaikka joki olikin tulvinut yli äyräidensä.

Tämä toi mieleen majavien padon, vaikka oikeasti virta siinä venytteli.







Lämpötila oli tällä reissulla vähän plussan puolella, mutta ajoittaiset lumi- ja raekuurot pitivät maan valkoisena.





Salamajärvi on kuuluisa lukuisista pahka- ja kääpäesiintymistään.

Aarnialueella on kaikenikäistä metsää. Tällä alueella polulta poikkeaminen on kielletty.

Harmi, että muuttolinnut olivat jääneet etelämmäksi lämmittelemään.

Välillä polku nousi korkeammalle kivikkoon.

Oli mukava askeltaa hetki ilman vesivaaraa.

Alueella on runsaasti keloja ja kelottumassa olevia runkoja.

Kaikki puut eivät katkea tai kaadu sievästi.

Jotkut ovat huomattavasti dramaattisempia.

Komeat siirtolohkareet nousevat maltillisemmasta kivikosta.

Maisemassa on myös vastikään kaatuneita runkoja.

Mahtava petäjä lepäsi vielä oksiensa varassa.
Kuinka kauan menee, ennenkuin se sammaloituu ja muuntuu kasvualustaksi kaikelle pienelle?

Siis tämän kaltaiseksi.

Tosin tämä oli joskus lehtipuu ja siksi luonteeltaan hieman erilainen.

Suon saarekkeessa on komea pienoislouhikko.

Ja maisemaan istuva tirppalinnun pönttö.


Juuri ennen Talviahoa pitkokset katosivat veden alle. Pitkospuita rakastava koira inhoaa tassujen kastumista, ja sen ajatukset olikin helppo arvata.

Eipä kuitenkaan olisi kannattanut kahlata...

... sillä myös Talviahon nuotiopaikka oli ikäänkuin veden vallassa.


Paha tuohon oli notskia sytyttää ja koipia lepuuttaa.

Koirajoki näytti ihmisille luonnon mahdin.

Siispä lounas nautittiin paluumatkalla kivikossa sen hauskan linnunpöntön alla. Ilman avotulta.

Samalla selkisi, että goretex oli antanut periksi luonnonvoimille.
Ei siis todellakaan olisi kannattanut kahlailla.
Onneksi repussa kulkee aina pari varasukkia, joten varpaat pääsivät pian lämpimään.

Kaikesta huolimatta tämä oli hauska 10 km retki. Aarnimetsän halki kulkeminen oli mielenkiintoista, vaikka tirppalintujen kevätkonserttia ei hyisen kelin takia kuultu. (8.5.17)