Syksy Aulangolla

Lokakuun päivä Hämeenlinnan Aulangolla.

Harmaa lokakuun päivä. Taivas on pilvessä, ihan kohta sataa.





Tämä jos mikä on juuri oivallinen hetki kiivetä Aulangon torniin.

Tornin portaikko ei ole muuttunut vuosikymmeniin.

Joku saattaisi huomauttaa, että onhan sitä korjailtu ja ehostettu.

Ehkä niin, mutta tornin portaikko ei ole muuttunut vuosikymmeniin.












Kuuluisin kuvakulma huipulta on kohti Lusikkaniemeä.



Sitten katsotaan pohjoiseen, sen jälkeen kaupungille päin ja lopuksi etelään.

Tornin juurella on erillinen näköalatasanne järven suuntaan.



Se on suunniteltu niitä varten, jotka eivät tohdi kiivetä torniin.
















Vaikka tasanne on kymmeniä metrejä tornin huippua alempana, aukeaa sieltäkin ihailtava maisema.

Aivan sen vieressä on portaikko karhunluolalle.

Näitä askelmia on ilo laskeutua, sillä maisemassa kaikki on kohdallaan.


Vaikka olen kulkenut tästä jo 50 vuotta, on alaspäin meno aina yhtä jännittävää.















Rappusilla askeltaminen vie kaiken huomion niin, että vasta kuvia tutkiessaan äkkää, kuinka  hulppean kallion alitse portaikko kulkee.

Karhunluola on oikeastikin melkein luola.

Hilpeä karhuperhe (1905) kisailee korokkeellaan ajasta ikuisuuteen ja kelistä riippumatta.












Patsas vetää mukuloita puoleensa kuin hunaja konsanaan. Sen päälle on ihan pakko kiivetä.



Minäkin olen kiivennyt.
Entä sinä?

Paluumatkalla en halunnut kivuta samoja portaita takaisin, vaan etsin itselleni ylöspäin johtavan reitin.

Polku ei ollut kovin kummoinen, harvoin kuljettu, mutta sen suunta oli osapuilleen oikea.

Kaikenlaista pientä oli syksy pistänyt kasvamaan.



Tosin osa näistä rehoitti varmaan jo kesällä.






Vallankin tänä kesänä, kun kosteutta riitti.

Tämä on sitä samaa mahtavaa kalliota, jonka toista laitaa kulkevat karhunluolan portaat.



Tämä osa on ryteikön ja ikikuusien piilossa.
















Jossain tuossa sammalten keskellä kulki polkuni.

Joku tästä oli selvästi kulkenut ennen minua.

Nuo jäkälän punaiset kukat ovat aina yhtä merkillisiä.









Kun selviydyin ylämäkipolustani, suuntasin Aulangon kahdelle lammelle.












Pari sientä toki vielä osui reitille.

Ruusulaakson paviljongin edessä yksinäinen sorsa meloskeli satunnaisia kulkijoita kohti pullan kuvat silmissään.

Eipä ollut lammilla enää lokkeja, joutsenista puhumattakaan.



Koko ajan ilmassa riippunut sade pääsi lopulta maahan asti.

Oli aika palata kotitakan lämpöön.












Viimeiseksi poikkesin vielä tien laidassa yksinään nököttävällä Onnentemppelille.