Kurakävely Laipanmaalla

Sääennustus lupasi aurinkoa, joten suuntasimme kävelyretkelle Laipanmaalle.

Jätimme auton Hirvijärventien laitaan (ei virallinen P-paikka) ja saapastelimme Laurilanvuoren ja Korppivuoren kautta Pihtilammen laavulle.

Tässä Laipanmaan eteläisessä osassa on runsaasti korkeuseroja ja hienoja kivikkoja.

Metsän sydämessä kaadettujen puiden kantoja koristi valkoinen reunus.

Onko tämä levää, sientä vai vain juurakon työntämää nestettä, joka on reagoinut ilman kanssa?

Sateiset päivät olivat jättäneet poluille reippaita lammikoita.

Tämä olikin sellainen kurakävely.

Kulku oli hidasta, sillä polun pohja oli pehmennyt ja kivet olivat hyvin liukkaita.

Juurakoista puhumattakaan.

Muutama kohiseva koskikin päästiin ylittämään.

Luvattu aurinko valaisi Hirvijärven vastarannan.

Moinen outo valoilmiö nosti reippaasti mielialaa, vaikkei se varsinaisesti lisäkohotusta tarvinnutkaan.

Korppivuorelle nousu oli tavallista raskaampaa lipsumisen takia.

Hikihän siinä tuli.
















Puiset askelmat toki auttoivat pahimman kohdan yli.

Ei tuo kyllä pahin kohta ollut, mutta jonkin sortin kannustus eteenpäin.

Se ilo syksystä on, että tämäkin näkymä pääsi oikeuksiinsa.

Eipä enää lehtimassa häirinnyt Korppivuorelta kurkkivia, vaan Hirvijärvi näyttäytyi hienosti.

Korppivuoren rinne on paikoin hyvin jyrkkä.


Täältä on kuulemma joskus ajettu hirviä surman suuhun alhaalla odottavaan kivikkoon.

Julmaa peliä, mutta ehkä niin vältyttiin nälältä ja kurjuudelta.

Vaikka nyt liikuttiin retken korkeimmilla kohdilla, riitti vettä poluille.


Eikö sen pitäisi valua alamäkeen pois ihmisten jaloista?




















No totuuden nimissä on sanottava, että paljon oli myös kuivempaa, joskin yhtä liukasta väylää.

Korppivuorelta laskeuduttiin jonkin matkaa ja sitten alettiin tähyillä, missä olisivat ne tutut puiset askelmat, joita pitkin pääsi helposti järven tasalle.

















Yllätys olikin melkomoinen, kun päädyimme hakkuuaukealle.

Ei täällä viimekäynnillä tällaista ollut!

Aikaisemmin tiheässä pusikossa lymynneet portaat olivat nyt ihan alastoman näköiset.

Metsureiden kunniaksi on todettava, että rinteestä oli onnistuttu kaatamaan puut rikkomatta hienoa sammalpeitettä.

















Portaikon laskeutumisen jälkeen kuljettiin vastamäen hakkuualueen halki.

Maisema oli kuin unessa: tavallaan tuttu, mutta jotenkin hyvin outo.

Sadinlammen pitkokset näyttivät tappavan liukkailta, mutta olivatkin ihan käveltävissä.

Varovasti vain.

Pihtilammella on kaksi nuotiopaikkaa.

Ylempi, se laavullinen, oli varattu, joten me pääsimme aivan lammen rannassa olevalle.

Lammelta puhalsi niin kylmä tuuli, että rento oleilu tulen äärellä ei oikein onnistunut.

Paistoimme makkarat pikavauhtia ja laittauduimme nopsasti paluumatkalle.

Tältä näytti korven loppuminen toisesta suunnasta.

Menomatkalla järkytys metsän katoamisesta oli sokaissut silmämme.

Nyt paluumatkalla hoksasimme, että hakkualueella oli jo runsaasti pikkuruisia taimia.




Toivottavasti istutustyö onnistuu ja tähän kasvaa yhtä hieno metsä, kuin se hakatttu oli.


Tosin siihen menee kotvanen tovi.

Tai ehkä enemmäkin.

Kuten kaikki tietävät, paluumatka on aina lyhyempi kuin menomatka.

Se on retkeilytieteellinen fakta.



Koska jouduimme pakenemaan Pihtilammen jäistä tuulta ilman jälkiruokaa, pysähdyimme vielä Korppivuorelle kaakaon ja kahvinkeittoon.

Vaikka olimme korkealla, ei tuuli haitannut evästelyämme.

Kilometrejä ei tällä kurakävelyllä paljokaan kertynyt, aikaa kului runsaat neljä tuntia.

Kuraa tarttui housunpuntteihin kilotolkulla, mutta sitä varten kotiin tulee juokseva vesi ja pesukonekin on.




Mukavan retken yllätys oli, ettei yksikään hirvikärpänen osunut reitillemme.










Viimeisillä metreillä aurinkokin alkoi taas paistaa.