Camino Portugues, tie vie Santiago de Compostelaan

(osa 15)  Padronista on tapana lähteä viimeiselle 26 km taipaleelle kohti Santiago de Compostelaa aamulla aikaisin, kun on vielä pimeää.

Niin teimme mekin 18.9.18.
Ensimmäiset kilometrit kulkivat vilkkaan autotien laitaa. Se oli harmillista, sillä aamutuimaan tien liikenne oli suorastaan ruuhkaista. Ja pimeys vielä lisäsi vaaran tuntua.

Hautuumaa Iria Flavia soi pienen helpotuksen, ja pian sen jälkeen reitti sukelsikin maaseudun ja pienten kylien rauhaan.

Kivisten kylien kiviset kujat olivat mukavia käveltäviä.

Keltaisia nuolia oli riittävästä ja reittiä oli helppo seurata.


Kaikista kapeimmalla kohdalla kaksi pientä koiraa juoksi haukkuen kohti, pysähtyi sitten nuuhkaisemaan meitä silmät ilkikurisesti loistaen ja jatkoi aamulenkkiään mutkan taakse.

Tämä vaeltajien "pelottelu" oli varmaan niiden joka-aamuista hupia.

Kylien ja maaseudun jälkeen taivallettiin pikatien laitaa. Sievästi jonossa kaikkien muiden kanssa.

Onneksi tässä oli aika leveä penger.

Ja onneksi tätä ei ollut muutamaa kilometriä enempää.

Päivä ei nyt valjennut ihan niin kuumana, kuin olimme parina viikkona tottuneet.

Se sopi meille oikein hyvin.

Kaikkien Santiago de Compostelaan johtavien Caminoiden varrella on kuollut vaeltajia.

Onneksi toki vain muutamia.

Monille heistä on pystytetty tien laitaan, tai joskus alberquen seinälle, muistomerkki.


Tällä pylväällä vaeltajaystävät ovat halunneet muistaa Pedroa, jonka matka päättyi tähän kohtaan kesällä 2010.





Moinen muistomerkki pisti kävelijän aatoksissa elämän tärkeät asiat parempaan järjestykseen.

Valtavan iso ja pelottava vartija vahti aidan takana muutamaa lammasta ja possua.

Se oli työssään oikein vakuuttava, paitsi että sillä oli heikko kohta: se oli kovin perso kauniille sanoille ja kehumiselle.

Oli pakko ottaa kuva sen hempeän unelmoivasta katseesta, kun kehumalla kehuin sen upeaa ulkonäköä ja selvästi näkyvää ammattitaitoa vaativassa työssään.

Tämä jättiläinen ymmärsi tosi hyvin suomea!





Meille molemmille jäi tästä niiiin hyvä mieli.

Tällä alueella oli menossa jonkin sortin mielenilmaus.

Tulkitsimme asian niin, että Toysal-niminen jätelaitos oli suunnittelemassa tänne jotain, mitä paikalliset asukkaat kuumeisesti vastustivat.

Rio Tinton varrella olevassa kylässä liki jokaisen talon seinällä riippui talonväen mielipide asiasta.



Oli helppo olla kyläläisten kanssa samaa mieltä... mitä se sitten ikinä olikaan.

Luontoa ja ihmistä kannattaa aina suojella!

Kauniiden metsäisten polkujen jälkeen asteltiin vähemmän viehättävissä maisemissa.

Päivän lämpötila oli taas noussut hellelukemiin.
Se todella tuntui tänä viimeisenä kävelypäivänä, sillä reitti oli kaikkea muuta kuin tasainen.

Muutaman kilometrin kuluttua tien laidassa nököttävät vaihtoehtotolpat olivat meille uusi juttu, sillä kahdella edellisellä kerrallamme niitä ei ollut.

Seurasimme opaskirjamme ohjetta ja valitsimme vasemman, eli hiukan lyhyemmän ja paremmin merkityn reitin.
Simpukan malli paljasti sen olevan toista tolppaa tuoreempi.





Opaste johdatti meidät muutaman mutkan kautta Santiagon laitakadulle, josta lähdimme nousemaan kohti päämääräämme, eli Praza do Obradoiroa ja katedraalia.

Olimme perillä!
Takana oli liki 300 kilometriä seikkailua, yllättäviä käänteitä ja hienoja polkuja.

Santiagon kadut pursusivat vaeltajia ja ihan tavallisia turistejakin. Kivisestä ympäristöstä kaikuva äänten sorina oli korvia huumaavaa.

Edellisen käyntimme jälkeen Santiago oli muuttunut entistäkin ruuhkaisemmaksi. Ja nyt katedraalin ovella tarkastettiin kaikkien laukut katastrofien välttämiseksi. Pelko pahasta oli tullut tännekin.




Yksi Praza do Obradoiron hienoimmista rakennuksista on Parador Hostal Dos Reis Catolicos (v. 1486). Sen katon reunalla on rivi gargoileja tekemässä rännin virkaa.

Tarinan mukaan rakennuksen arkkitehti oli huonoissa väleissä silloisen kirkon pään kanssa ja hän teki piruuttaan yhdestä gargoilista pyllistävän pojan.




Vuosisatojen ajan tuo poika on sadekeleillä ilmoittanut arkkitehdin mielipiteen kirkon miehistä.

Kun olimme asettuneet hotelliimme Hortas-kadulla, läksimme hakemaan viimeistä leimaa ja compostelaa peregrino-toimistolta.

Toimisto oli tupaten täynnä vaeltajia. Emme halunneet jäädä jonottamaan ja koska olisimme Santiagossa kaksi yötä, päätimme tulla seuraavana aamuna paremmalla onnella.

Seuraavana aamuna toimisto oli aivan yhtä täynnä väkeä. Ja niin siinä sitten kävi, että se viimeinen leima jäi saamatta ja compostela niinikään.

Kun kotona on valmiina jo neljä compostelaa, ei sillä viidennellä ollut niin väliä...

Illalla tapasten ääressä kertailimme kuluneita viikkoja. Minä olin tyystin säästynyt rakoilta ja kanssavaeltajan rakot olivat maltillisen pieniä, tuskin mainittavia.
Aikaisemmilla Caminoilla hyvin pelittäneet Meindlin vaelluskengät olivat nyt olleet liian raskaat, koska TAP oli ystävällisesti keventänyt reppumme noin neljäkiloisiksi. Keveämmilläkin popoilla olisi pärjännyt hyvin.
Hotellivalintamme olivat olleet pääosin mainioita ja booking.com oli toiminut hienosti. Olimme valkanneet yöpymispaikat n.60 e/yö/ 2h periaatteella.
Kävelemämme reitit olivat yllättäneet ja enimmäkseen positiivisesti, maisemissa ei todellakaan ollut valittamista.
Joka päivä olimme saaneet kulkea T-paitakelissä, vieläpä aika kuumassa sellaisessa.

Entä kadonneet matkatavaramme? Matkalaukkumme, joka sisälsi molempien reput tarkoin valittuine varusteineen siis hävisi retken alussa lentäessämme Helsingistä Lissabonin kautta Portoon. Onneksi vaelluskenkämme kulkivat käsimatkatavaroissa, muuten olisimme olleet todella pulassa.

Täällä Santiagossa ensimmäisenä iltana tuli pojaltamme viesti, että tuo laukku oli nyt Suomessa! Hän ilmoitti lähettipalveluun, milloin sen voisi tuoda meille. Ja kun parin päivän kuluttua puolen yön jälkeen ajoimme kotipihaamme, odotti tuo kauan kadoksissa ollut pakaasi meitä kotirappusilla. Se oli tuotu vuorokautta liian aikaisin, mutta siinä se nyt oli. Ja kaikki tavarat olivat tallella! Lentoyhtiö TAP:n lappujen lisäksi siinä keikkui myös Lufthansan lappu, joten laukku oli varmaankin kierrellyt tuon pari viikkoa ympäri eurooppaa.
Myöhemmin lähetimme TAP:lle kuittikopion Portossa ostamistamme kamppeista. TAP ilmoitti, että he voivat toki maksaa meille tuon 240 euroa, jolla jouduimme ostamaan uusia varusteita. Tai vaihtoehtoisesti saisimme 480 euron edestä lentovouchereita TAP:n lennoille.

Kumman niistä mahdoimme valita?