Kovin kauaa ei kuitenkaan raaskinut viivytellä, sillä tänään pääsisimme taas kävelemään meille tuntemattomia polkuja.
Koska varusteemme olivat vähäisiä ja siis reppumme kevyet (kiitos TAP:lle), olimme päättäneet kiertää hieman pidempää kautta Santiago de Compostelaan.
Pian Pontevedran jälkeen siirtyisimme pois kansoitetulta Camino Portuguesilta ja lähtisimme kulkemaan Variante Espritualia.
Tuo kiertoreitti on tullut vuosi vuodelta suositummaksi ja halusimme nähdä, olisiko se kaikkien saamiensa kehujen väärti.
Sen vieressä oleva silta oli hämäävästi nimeltään Puente de Santiago, mutta keltaiset nuolet veivät onneksi oikealle väylälle.
Muutama pilven retale taivaalla ei vaikuttanut siihen, että tulossa oli taas helteinen, aurinkoinen päivä.
Sillan jälkeen reitti sukelsi mukaville, rauhallisille kujille.
Kun oli kävelty vähän päälle kolme kilsaa, oltiin jo likimain maaseudulla.
Tässä valitsemamme reitti erkani vasemmalle pois tutuista maisemista ja perus-Camino Portuguesista.
Olimme etukäteen olleet hieman huolissamme siitä, kuinka hyvin Variante Espiritual olisi merkitty. Tämä ensimmäinen viitta osoitti, että kyllä meistä huoli pidettäisiin.
Tarkkailimme hetken kanssavaeltajiamme: sillä hetkellä kaikki muut kääntyivät tästä oikealle kohti Caldas de Reisiä.
Se sopi oikein hyvin. Liian ruuhkainen taival ei ollut meitä varten.
Aika monessa pihassa oli oma viinitarha. Kätevää!
Kulku oli kokoajan lievään ylämäkeen.
Aivan mäen päällä kuljettiin metsäpolkuja uusien asumusten äärelle. Siellä vastaan tuli myös mukava pikku kahvila.
Keltaisia nuolia löytyi kiitettävästi.
Sen pihamaalla lienee yksi maailman suurimmista horreoista, eli galicialaisista vilja-aitoista. Tai ei noihin kai viljaa säilötä, pikemminkin maissia ja sen sellaista isompaa. Ja joskus meren-eläviä.
Pidimme luostarin puistossa puiden katveessa pidemmän tauon, koska oikeasti ei ollut kiire minnekään.
Luostarin lepotauon jälkeen käveltiin pikkukujia alamäkeen, siis meren äärelle. Olin ostanut tuollaisen mummo-hatun auringon suojaksi Viana do Castelosta, koska omani ilmeisesti lenteli TAP:n kyydissä ympäri maailmaa.
Kun lopulta saavutimme meren, eli Pontevedran lahden kauimmaisen sopukan, oli laskuveden aika. Lasku- ja nousuveden vaihtelu näillä seuduilla on useampi metri, joten merenpohjaa oli paljaana hirmu pitkälle.
Päivän taivalluksen päämäärä siinteli laskuveden kuivattaman lahden toisella puolen.
Combarro on kuuluisa pikkuruisista kujistaan ja horreoistaan. Täällä vallitsi aika satumainen tunnelma.
Kylän sokkeloissa oli mukava seikkailla, vaikkakin turistikaupat olivat vallanneet muutamia kortteleita.
Combarrosta löytyi myös useampi ravintola ja baari, joten nälkä ja jano eivät päässeet kiusaamaan.
Hotellin ikkunasta aukeni aikamoinen näköala.
Nousuvesi alkoi pikkuhiljaa vallata takaisin merenpohjaa ja muutaman tunnin kuluttua maisema olisi taas erilainen.
Tämä ensimmäinen päivä uudella reitillä tuntui oikein hyvältä. Maisemat olivat hienoja ja polku kiinnostava.
Huomenna jatkaisimme kävelyä ylös kauas merenpinnasta.
(siis jatkoa seuraa...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti