Varkaankurusta Seitapolkua etsimään

 

Levin mökiltämme oli aika lyhyt matka Äkäslompoloon. Siellä ajattelimme käydä kävelemässä paikallisen Seitapolun. Olimme kulkeneet sen nelisen vuotta sitten ja nyt tarkoituksemme oli kiertää reitti vastakkaiseen suuntaan.

Jätimme auton Ylläsmajantien nurkille sillä halusimme aluksi kulkea iki-ihanan Varkaankurunpolun ihan alhaalta asti. Aivan auton kyljestä lähti sopiva polku oikealle oikeaan suuntaan. Taustalla komeasti Kesänkitunturin rinteitä.

Reittimme oli osapuilleen tuo kartan punainen (ilman luontokeskukselle poikkeamista ) ja kuljimme vastapäivään. 

Sports Trackerin piirto kertoo tarkemmin missä mentiin.

Polun alussa opaste opasti moneen paikkaan mutta Seitapolkua siinä ei mainittu. 

Emme antaneet moisen haitata vaan jatkoimme leveällä väylällä eteenpäin.

Vajaan kilometrin kuluttua tulimmekin jo Varkaanojan äärelle. Ylitimme sillan ja läksimme kulkemaan pitkoksia joen varrella.

Eipä tämäkään tolppa maininnut Seitapolkua.

Varkaankurunpolku kannattaa ehdottomasti kulkea ihan alhaalta ylös asti. Kuten kartasta selviää laskeutuvat luontokeskus Kellokkaalta tulevat portaat polun puoleen väliin ja tuo alajuoksu jää monelta tyystin huomioimatta.

Hyväkuntoiset pitkokset seurailivat joen juoksua risteillen puolelta toiselle. Kuljimme kokoajan ylämäkeen mutta nousu oli varsin maltillista. 

Joen solina hiljaisessa metsässä soi kuten oli soinut tuhansia vuosia. 

Pitkoksesta pukkasi esiin sudenmaito. Tuo mystinen alkueliö koostuu yhdestä solusta jossa on tuhansia tumia. Se elää puun sisuksissa ja nousee yleensä syksyisin sen pinnalle.

Veden uomasta näki että nyt elokuussa oli aika vähän vettä liikkeellä. Keväisin sitä on varmaan hurjasti enemmän.

Täällä kurun rehevässä maastossa kasvoi yllättävän rotevia puita. Moni asia niiden kasvamisessa lienee ollut kohdallaan... vesi, mehevä maa, mikroilmasto...

Paikoin Varkaanoja yltyi pieniin putouksiin.

Rotevia puita oli myös vaakatasossa. Moinen jättiläinen ei kasva ihan muutamassa vuodessa.

Kurun loputtua sen yläpäässä oli Varkaanlampi johon näin elokuussa laski kohtalaisen hillitty vesiputous. Täältä tuli suurin osa Varkaanojan vedestä. Paljon virtasi myös kurun rinteiltä pitkin matkaa.

Eipä tämäkään tolppa opastanut Seitapolulle, joten aloimme hissukseen ymmärtää ettei sitä enää ollut.

Niinpä otimme suunnaksi Kellostapulinkurun ja katsoisimme sitten myöhemmin pystyisikö retkeä sieltä jatkamaan.

Varkaankurun kota kaikkine lisärakennuksineen näytti olevan tiptopkunnossa. Jatkoimme tönöalueen läpi ylämäkeen.

 

Vasemmalla kohosi Kellostapuli.

Oikealla Yllästunturi laskettelurinteineen.

Kun tavoitimme Kellostapulinkurun kivikkoisen alun oli yllätys melkomoinen. Täällä olikin uusi linjaus ja kurun pohjalle oli pykätty polku. Aikaisemalla käynnillämme reitti oli kulkenut kurun rinteessä osin puupolkuna ja osin kivikossa keikkuen.

Mahtoi olla aikamoinen urakka sorastaa rakkaan suht helposti käveltävä väylä. Tämä lienee rakennettu pääosin maastopyöräilijöiden iloksi, sillä maastossa fillarointi on nyt muotia.

Pidimme kurun puolivälissä oivallisesti asetellulla penkillä kaffeetauon. Ihailimme kotvasen tovin kivien määrää. Niitä oli paljon. Ohitse kulki muutama kävelijä ja jokunen pyöräilijä. Kaikki alamäkeen. Paikallinen ötökkä punkesi kuvaan mukaan.

Kurun loputtua läksimme vasemmalle kohti Kesängin Keidasta. Tästä se Seitapolkukin aikoinaan kulki. Alamäkemme siis jatkui.

Lähes kaikilla päivän pyöräilijöillä oli allaan sähköpyörät. Niinpä kuvan tyttö isänsä kanssa pääsi aika paljon helpommalla noustessaan polkua taaksemme kohti Yllästä.

Edelleen kuljimme leppoisaa alamäkeä. Täällä väylä oli niin leveä että kaikki mahtuivat sille sopuisasti.

Puiden takana pilkisti Kesänkitunturi.

Ja tässä vieressämme Kellostapuli. 

Näillänurkin oli ammoin Seitapolun infotauluja. Vaan eipä ollut enää.

Kun alamäki loppui näkyi Kesänkitunturin Pirunkuru aika hyvin. Se on tuossa oikealla ja pari muurahaisen kokoista hahmoa lienee kapuamassa sen kivikkoa ylöspäin.

Polku jatkui vaakatasoisena ja helppokulkuisena. Tulimme aika pian Varkaankurun alapäähän ja näin ympyrä sulkeutui. 

Jatkoimme Varkaanojan yli autoa kohti.

Tällä retkellä saimme kävellä ihanan Varkaankurunpolun päästä päähän, laskeutua kivikkoista Kellostapulinkurua ja ihailla tunturien rinteitä.... mutta Seitapolkua emme enää löytäneet. Sen polut olivat toki tallella, ikäänkuin sulautettuina muihin reitteihin. 

Päivän lenkki oli noin kymmenen kilometriä ja säätila erinomainen.