(kartta: Madeira Tour & Trail)
Caldeirao Verde on yksi Madeiran hienommista ja myös suosituimmista levadoista. Alkuperäinen päämäärämme se ei kuitenkaan ollut. Päivän suunnitelmamme oli ajaa korkealle Teixeiraan (kartan alalaidassa) ja kävellä sieltä vuoristopolkua Pico Ruivolle. Kävi kuitenkin niin että tuolla ylhäällä riehui kova tuuli eikä näkyvyyttä maisemiin juuri ollut. Niinpä palasimme kiltisti vajaan korkeuskilometrin alemmaksi Pico das Pedrasin parkkipaikalle. Se on tuossa kartassa oikealla.
Parkkipaikalta kävelimme autotietä vielä jonkin matkaa alaspäin kunnes yhytimme Queimadasiin johdattavan leveän kävelytien. Tästä oli runsaat kaksi kilometriä Caldeirao Verden alkuun.
Tänne alemmaksi rinteeseen ei vuorten tuima tuuli yltänyt, mutta sen sijaan saimme kulkea vesisateessa, joka onneksi piti välillä taukoja. Tantereelle oli ehtinyt kertyä aikamoisia lätäköitä joita väistelimme vaihtelevalla menestyksellä. Märkä metsä oli kauniin vihreää.
Yllättävästi myös täällä Madeiran komeimpien metsien laidalla oli päädytty avohakkuisiin. Toisaalta emme tiedä olisiko tässä menossa jokin luonnonhoidollinen projekti... synkältä tuo silti näytti.
Parin kilometrin ja noin sadan mutalätäkön jälkeen saavuimme Queimadasiin. Täällä oli yleisön iloksi perinteisiä Madeiralaisia taloja, pieni museo, minikokoinen kahvila ja mielenkiintoisen näköisiä kotieläimiä. Ihan tässä vieressä oli myös varsin iso parkkipaikka runsaine autoineen. Sateisesta kelistä huolimatta väkeä oli siis paljon liikkeellä.
Pian olimme päivän varsinaisella reitillä. Alkumatkasta väylä oli leveä ja kuivaan aikaan varmaan ihan helppokulkuinen. Nyt saimme hieman loikkia ja asetella askeleitamme.
Hienoisessa sumussa metsä oli todella kaunista.
Kauaa ei levadapolku pysynyt leveänä. Kohta pääsimme astelemaan kivisellä ja aavistuksen liukkaalla kaistaleella. Nyt alkoi se oikea Levada Caldeirao Verde.
Paljon oli vettä liikkeellä, kuten olimme jo huomanneet. Tuntui että sitä pursusi ylhäältä, alhaalta ja joka suunnasta. Ensimmäinen upea vesiputous levadan vierellä vain vahvisti tuntemuksiamme.
Jättimäiset saniaiset ja sammalikot koristivat kulkuamme. Joka paikka pukkasi vihreää sillä näin maaliskuun loppupuolella Madeiran kevät oli jo pitkällä. Eikä sen talvikaan kovin luminen ollut...
Jotenkin olen onnistunut näppäämään retken kuvat niin ettei niissä juuri näy muita kulkijoita. Todellisuudessa saimme tämän tästä antaa muille tilaa. Toki myös meitä väistettiin, sillä kapeilla levadapoluilla kulkeminen on kuin pitkoksilla menisi: se jolla on tilaa väistämiseen antaa muille tietä.
Seuraava ohittamamme vesiputous oli vielä edellistäkin hienompi, korkeampi ja kovaäänisempi. Sen jyly kaikui kalloista pitkälle.
Caldeirao Verden reitillä on useampi jännä tunneli, joista jokaisessa tarvitaan taskulamppua. Kaikki ne ovat käveltävissä, mutta osassa katto on paikoitellen kiusallisen alhaalla. Ja jalalle vähän tilaa. Kiirettä niissä ei sopinut pitää.
Yhdestä tunnelista pääsi kurkistamaan ulos laaksoon. Samalla tuo aukko toi mukavasti valoa säkkipimeään onkaloon.
Kunnon sadevarustus pelasti kulkijan rinteen tarjoamilta raikkailta vesisuihkuilta. Muutamilla kävelijöillä oli sateenvarjoja, mutta ne olivat tällä kapealla väylällä aika kömpelöitä.
Levadan päätepisteessä (tai siis alkupisteessä) oli aika paljon väkeä vetämässä henkeä ennen paluumatkaa. Kivikosta löytyi meillekin aavistuksen kosteat istumapaikat eväiden ahmimista varten. Tuntui tosi hyvältä lepuuttaa kinttuja kaiken loikkimisen ja tarkan astunnan jälkeen. Matka tänne ei ollut kohtuuttoman pitkä, mutta jotenkin se vain tuntui lihaksissa. Istuimme siis hyvän aikaa kosken kuminassa.
Tuon yläkuvan kosken reunasta lähti kiviportaikko ylös päivän viimeisen ja ehdottomasti hienoimman vesiputouksen äärelle. Tämä oli Caldeirao Verden suurin nähtävyys.
Sopivan pituisen tauon jälkeen sonnustauduimme paluumatkalle. Hetken taivas oli aavistuksen kirkkaampi ja ihan pikkasen näkyi myös maisemia.
Vaan pian tuli uusi sumuseinämä vuorilta ripauttaen hieman vettäkin niskaamme.
Ei se mitään, olimme jo tottuneita siihen.
Niinhän siinä taas kävi, että paluumatka oli menomatkaa nopeampi. Tunnelit osuivat eteemme paljon rivakammin ja levadanlaita tuntui joutuisammalta kulkea.
Kun saavutimme reitin leveän alkupään olimme kyllä jo aika väsyneitä. Piipahdimme Queimadasin pienessä kahvilassa syömässä erinomaiset pinaattipiiraat ja hetkeksi huilaamassa. Sitten jatkoimme vielä viimeiset pari kilometriä Pico das Pedrasin parkkipaikalle.
Levada Caldeirao Verde oli just niin hieno kuin muistimmekin. Sumuinen sää lisäsi sen lumousta, mutta esti toki samalla hienojen maisemien ihailun. En silti kehoita ketään lähtemään jyrkille levadoille liukkaalla mutaisella vesikelillä.
Päivän aikana tuli käveltyä peräti 18 kilometriä. Tämä oli hyvä päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti