Jo tavaksi tullut tammikuun retki Hämeenlinnan Aulangolle oli tällä kertaa hieman erilainen.
Eli lumeton.
Näkötorni ja karhunluola toki olivat kuten ovat olleet yli sata vuotta. Valtavia kiehtovia kivikasoja.
Kuten kuvista näkyy maasto oli mustana ja vaikkei sitä ehkä näy, oli lämpötila kunnolla plussan puolella.
Perinteisesti olen näillä tammikuun kuvauskeikoilla rääkännyt kamerasormiani pakkasessa. Niin ei käynyt tälläkertaa.
Eipä näkynyt suosittuja hiihtolatuja Aulangonjärven jäällä.
Tai edes sitä jäätä.
Näkötorniin ei näin talvisaikaan päässyt tuota katettua kerrosta korkeammalle.
Sieltä avautui kelpo näkymä alempana olevalle näköalatasanteelle.
Näkötornin juurelta lähti pitkä ja kivinen portaikko alas karhunluolalle.
Opastaulun merkinnän mukaan askelmia rinteessä on 322.
Alkumatkasta portaat olivat sulat, mutta ensimmäisen tasanteen jälkeen ne muuttuivat huurteisiksi.
Vaan eivät onneksi kovin liukkaiksi.
Näkötornin ja karhunluolan välissä olivat komeat kalliot.
Niihin ei tule kiinnitettyä riittävästi huomiota, kun samalla on laskeuduttava portaita.
Nyt kalliot olivat kovin kesäisessä kuosissa.
Yhteyttävätkö saniaiset tammikuussa?
Tai nuo taitavat kyllä olla kallioimarretta eli mesijuurta.
Hämeenlinnalaisena olen vieraillut karhuperheen luona ihan pienestä pitäen.
Täällä on tullut käytyä erilaisten ihmisten kanssa.
Ja usein myös ihan yksin.
Karhunluolan lumo lienee siinä, että otsot jaksavat kisailla yhtä onnellisina vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.
Vähän sellainen "kaukana kavala maailma"-fiilis.
Tätä meininkiä eivät haittaa sään vaihtelut tai puuttuvat hiihtoladut.
Sadun lopuksi oli vielä kiivettävä ne 322 porrasta takaisin arkiseen maailmaan.
