Opaskoira Uuno Caminolla

Camino de Santiago de Compostela: 800 kilometriä kävelyä sään ja maaston armoilla. Yöpymistä yhteismajoituksessa, kantamuksina kaikki, mitä viikkojen aikana tarvitsee.
Moni viheltää pelin poikki kuullessaan nuo määritelmät Caminosta. Ja sitten tulee tämä perhe, joka ihan varmasti inspiroi meitä kaikkia. Ja heidän kirjansa: "Perheloma El Caminolla"

Valeriina ja Janne Silas lähtevät Caminolle, koska ovat siitä pitkään haaveilleet. Mukaansa he ottavat Alinan 4v ja Artun 3v. Sekä Uunon, joka on opaskoira. Uunon tehtävänä on auttaa perheen isää Jannea. Janne kun on sokea.

Tämän perheen vaellusfilosofialle on kuvaavaa se, että kun he eivät tällä kokoonpanolla arvaa aloittaa vaellustaan Ranskan puolelta ja ylittää Pyreneitä, he päättävät vaeltaa Pamplonasta Santiagoon, ja sieltä vielä Finnisterraan kävelläkseen tarpeeksi kilometrejä.
Kaiken kaikkiaan he taittavat matkaa liki seitsemän viikkoa.

Alina ja Arttu istuvat osan matkasta kärryissä, joita perheen äiti työntää. Osan matkasta pienet ikiliikkujat taivaltavat omin kintuin, pomppien, juosten, seikkaillen.
Nämä lapset eivät kavahda outoja sänkyjä, vieraita kieliä tai alati vaihtuvia maisemia. Sensijaan he nauttivat muiden vaeltajien ja paikallisten suosiosta. Tikkareita, keksejä ja suklaata suorastaan tipahtelee ipanoiden syliin.

Valeriina ja Janne kertovat tarinaa vuorotellen, ja se toimii yllättävän hyvin. On erittäin mielenkiintoista kuulla, miten sokea mies kokee Caminon. Ja niinhän se on, että hänen kuulonsa on tarkempi ja jalkansa tuntevampi. Hän kertoo Caminosta sen, mitä minä näkevänä olen huomioinut vain vajavaisesti: tuoksut, lintujen laulut ja polkujen tunnun jalkojen alla.

Kirjan hiljainen sankari on Uuno opaskoira. Se jaksaa opastaa koko pitkän vaelluksen, vaikkei tietenkään ihmisten tavoin ymmärrä, mistä hitosta tässä on kysymys.
Uunon vaellusta hankaloitavat lukuisat irtokoirat, jotka eivät tajua sen olevan duunissa. Oman kiusansa aiheuttaa myös helteillä tulikuumaksi lämpiävä asfaltti, joka käristää koiraparan tassuja.
Uunon onneksi sen isäntä tekee kaikkensa oppaansa hyväksi. Kaupungeista etsitään sen evääksi parasta mahdollista muonaa, eikä sen vesipullo ole koskaan tyhjä, vaikka ihmisiä jo jano vaivaisi.
Vaikka Uuno on opaskoira, ei sitä hyväksytä joka paikkaan. Monet yöpymispaikat, ravintolat ja ihan baaritkin estävät sen pääsyn tiloihinsa. Tätä on lukijan vaikea sulattaa, mutta onneksi Uunon perheellä on huomattavasti pidempi pinna. Pääsääntöisesti lopputulos on onnellinen.

Silaksen perhe etenee Caminolla yllättävän ripeästi, noin 20 kilsaa päivässä. Tottuneina kävelijöinä he ohittelevat reitin varrella hitaampia kulkijoita. Kertaakaan ei perhe turvaudu autoihin, ei edes kuumetaudin yllättäessä.
Matkan edetessä heistä tulee ymmärrettävästi eräänlainen nähtävyys. Moni kanssakulkija nappaa heistä kuvan todistusaineistoksi reippaasta ja ennakkoluulottomasta perheestä.

Opaskoira Uuno hoitaa hommansa lähes mystisellä varmuudella ja lujalla ammattitaidolla. Satojen kilometrien aikana se ja Janne oppivat melkein lukemaan toistensa ajatukset.

Tätä kirjaa lukiessa omat Caminokokemukset nousevat pintaan. Mäkien nousu ja mudassa kahlaaminen vaan oli kovin helppoa, kun ei ollut kahta tenavaa kaitsettavana.
Ja Uunon ottaisin matkaseuraksi koska vaan!