9. päivä: hyppäys ja käännös ilmassa

Syyskuun seitsemäntenä heräsimme Galician Vigossa uuteen aamuun. Olimme sen verran aikaisin liikkeellä, ettei hotellimme kulmakahvila vielä ollut avoinna. Niinpä kävelimme taksipysäkille, odotimme hetken ja suhautimme sitten taksikyydillä  Porrinoon.
Näin siirryimme rantaa seurailevalta senda litoralilta sisämaan Caminolle.
Meille vanhastaan tutusta Porrinossa löysimme avoimen kahvilan ja nautimme mukavan aamupalan. Sitten olikin jo aika lähteä kävelemään vastavirtaan kohti etelää.

Päivän taival olisi vähänpäälle 20 kilometriä ja päämääränä Valenca Portugalin puolella.

Camino Portugues kulkee etelästä Porrinoon ihan paikallisen alberguen nurkalle.

Löysimme polun pään helposti.
Nyt haasteena oli oppia kävelemään vastoin keltaisia nuolia.
Se kuulosti iisiltä, mutta kun oli vuosia seurannut noita legendaarisia merkkejä, ei ollutkaan ihan helppoa ajatella päinvastoin.


Vaeltajille jotka kävelevät Santiago de Compostelasta Caminoa vastakkaiseen suuntaan oli omat merkkinsä: siniset nuolet.

Vähitellen silmä oppi etsimään niitäkin.

Kuljimme ensin hyvän matkaa viehkolla metsäpolulla. Sitten reitti vei meidät asutuksen keskelle. Liikennettä oli tosi vähän ja seutu oli mukavan näköistä, ihmisen kokoista.
Eikä sitä tarvinnut kävellä kovin kauaa, kun taas sukelsimme puiden siimekseen.

Nyt saimme tottua siihen, että vastaantulijoita piisasi. He kaikki olivat kävelemässä kohti Santiago de Compostelaa. Näin päivän alkupuolella kaikuivat iloiset tervehdykset, iltapäivään mennessä väsyneet vaeltajat tyytyivät useimmiten vain nyökkäämään. Jos sitäkään.

Myös nopeasti liikkuva ratsastusporukka osui kohdalle. Varusteista päätellen he olivat vain lyhyellä lenkillä.

Tätä reittiä oli todella mukava kävellä. Varjoisa polveileva polku upeassa metsässä oli Caminoa parhaimmillaan.







Olimme kävelleet samaa reittiä vastakkaiseen suuntaan jokunen vuosi sitten. Sen vuoksi reitti oli myös oudolla tavalla tuttu.
Ikäänkuin unessa.

Väylän laidassa oli kahteen suuntaan osoittava Camino-opaste pohjoiseen eli Porrinoon kulkijoille. Tulimme tuolta vasemmalta eli complementario / vaihtoehtoreittiä.
Jos olet taivaltamassa Porrinoon ja valitset tuon oikealle johtavan, reittisi on ehkä aavistuksen  lyhyempi, mutta joudut kulkemaan halki rekkoja ja kuorma-autoja kuhisevan teollisuusalueen.
Kun vaihtoehtoina ovat joko ruuhkainen teollisuusalue tai leppeä metsäreitti ei valinta ehkä ole kovin vaikea.

Portico do Gloria koristi muuria noin yhdeksän kilometriä ennen Tuihin saapumistamme.

Vastaantulijoita oli päivän aikana useita kymmeniä.

Jotain uuttakin oli vanhastaan tutulle reitille tullut: kahviloita!

Tämä oli iloinen yllätys. Aikaisemmin Tuin ja Porrinon välillä ei ollut kunnollista taukopaikkaa.





Pysähdyspaikkamme emäntä kertoi avanneensa kahvilan vain neljä kuukautta aikaisemmin. Ja se olikin kyllä viihtyisä ja siisti paikka.

Vain puolisen kilometriä siitä oli avattu myös toinen virvokekeidas.




Kyllä nyt vaeltajan kelpasi.

Metsäinen osuus päättyi tienlaitaan.
Täällä oli onneksi leveä ja turvallisenoloinen kävelykaista.

























Keskiaikainen Puente da Veiga houkutti kulkijaa, mutta sitä ei kuulunut ylittää.
Vain ihailla ohimennen.

Ja niin olimmekin jo Tuin porteilla.

Olimme aikaisemmilla Caminoillamme viettäneet Tuissa useamman päivän, joten katedraalille kävely ei vaatinut suuria suunnistustaitoja.






























Söimme tutussa ravintolassa ihan katedraalin vieressä maukkaan lounaan ja läksimme sitten käymään itse katedraalissa.

Katedraaliin pääsi tutustumaan neljällä eurolla. Monikielinen infokuuloke tuli samaan hintaan.


Tuin katedraalin rakennustyöt alkoivat 1100-luvulla ja se oli ensimmäinen Iberian niemimaan kirkko, johon tehtiin goottilainen fasadi.

En löytänyt mistään tietoa kirkkosalin kaarien korjauksista.

Ilmiselvästi niitä on jouduttu jossain vaiheessa tukemaan uusilla muurauksilla.



















Pääsimme myös tutustumaan kirkon sisäpihaan.
Ja sitä kiertäviin pylväskäytäviin.

Vanhojen kirkkojen kivistä löytyy usein salaperäisiä merkkejä. Niiden on arveltu olevan salatieteilijöiden taikamerkkejä. Luultavimmin ne kuitenkin ovat kivenhakkaajien opasteita kivien kokoamisjärjestyksistä. Tai sitten vain työmiehen puumerkkejä kivissä palkanmaksua varten.

Kirkontorniinkin pääsimme. Se ei ollut kovin korkea, mutta koska katedraali sijaitsi mäellä olivat maisemat messeviä.
Minho-joen toisella puolen oli Portugali ja Valenca, eli päivän maali. Pian kulkisimme tuota siltaa.
Ja taas kellonaika muuttuisi.

Laskeuduimme katedraalilta aivan joen rantaan, sillä siellä kulki rauhaisa polku suoraan sillalle.
Päivä alkoi olla taas tosi helteinen, eikä taivaalla ollut ainuttakaan pilveä.

Portugalin puolella oli taulu jonka mukaan viimevuonna Valencasta Tuihin käveli 81 652 pyhiinvaeltajaa.

Mitenköhän heidät oli laskettu?
Ja kuinka moni käveli Tuista Valencaan?

Kuten me.

Pian sillan jälkeen nousimme Valencan linnoitukseen jylhien porttien kautta.





















Linnoitus oli varsin iso, oikeastaan kokonainen kaupunki.
Niinpä porteillakin oli liikennevaloja sekä autoille, että jalankulkijoille.
Yhtäaikaa ne eivät oikein porteista mahtuneet.

Valencan linnoituskaupungin kadut olivat täynnä puoteja ja kahviloita.

Meno oli todella vilkasta. Suurin osa väestä oli tietenkin turisteja.

Ja meitä pyhiinvaeltajia.




















Oli siellä ihania churrojakin. Kolmella eurolla sai tusinan.

Ja kaksi kaupanpäälle.

Pitkä ja vivahteikas vaelluspäivä oli takana.
Kuumuudesta huolimatta kävely oli ollut yllättävän kepeää.

Olimme taas ylittäneet kahden maan rajan ja pääsimme nauttimaan Portugalin mutkattomuudesta.









Seuraavan päivän suunnitelmana oli kävellä uusissa maisemissa Minho-joen vartta liki 30 kilometriä.





Eli taivallus jatkuu....