Retki halki Mallan luonnonpuiston

 

Kun vuosi sitten kirjoitin kävelyistämme Kilpisjärvellä sain blogini kommentteihin vihjeitä tutustua Kilpisjärvellä seilaavaan Malla-laivaan. Niinpä kun nyt uudemman kerran lähdimme kauas pohjoiseen laivaretki oli ykköskohteemme... säävarauksella tosin.

Ja säähän meitä suosi. Kartasta näkyy kävelemämme reitti jonka kuljimme tavallaan lännestä itään. Ensin tosin huristimme satamasta Mallan siskolla eli Maria-laivalla Kilpisjärven poikki Koltalahteen.

Tulimme laivojen lähtöpaikalle hyvissä ajoin ennen kymmentä ja paikalla olikin jo useita laivamatkan odottajia. Kaikki kyllä mahtuivat Marian kyytiin sillä purkissa oli tilaa 80 matkustajalle. Kun ostimme liput vain yhteen suuntaan lipunmyyjä varmisti että tiesimme millaiseen maastoon olimme menossa... ja antoi meille laivan puhelinnumeron suunnitelmien muuttumisen varalta.

Nappasin Marian ikkunan läpi kuvan Kitsi-putouksesta sillä sitä kautta kulkisimme halki Mallan luonnonpuiston. Putous on tuo halkeama Iso-Mallan rinteessä.

Matkalla oli monen sorttisia matkustajia. Tunnistimme suomenkielen lisäksi ainakin saamen, ruotsin, englannin, italian, saksan ja japanin-kielet.

Laivamatka kesti osapuilleen puoli tuntia ja Marian rantautumisen jälkeen väki alkoi taivaltaa kohti kolmen valtakunnan rajapyykkiä. Lipunmyyjä kertoi pitävänsä laiturilla infopuheen edessä olevista reiteistä mutta mahtoiko kukaan jäädä sitä kuulemaan? Emme me ainakaan, sori.

Suurin osa matkustajista käveli vain kolme kilometriä rajapyykille ja sitten takaisin laivalle. Vaan paljon oli myös meikäläisten kaltaisia jotka taivaltaisivat pidemmän lenkin.

Kolmen valtakunnan rajapyykille kulki Ruotsin maaperällä hyvin tallottu reitti. Puolimatkan opaste ehkä vaatisi kunnostusta.

Kun saavutimme rajapyykin oli siellä sellainen ruuhka ettemme jääneet odottamaan omaa vuoroamme kiertää rajapyykki. Olimmehan sitä paitsi jo kävelleet kolmisen kilometriä naapurimaan kamaralla.

Me suuntasimme opasteelta kohti Kilpisjärveä.

Reitti kulki aluksi aivan Norjan rajaa hipoen. Kurjenkanerva loisti auringossa.

Kun polku erosi rajaviivasta alkoi varsinainen nousu. Välillä sai kulkea leppoisasti pitkoksilla, välillä kivikkoinen ylämäki koitteli kinttuja. Nousu oli paikoin jyrkkää mutta sepä on ainoa keino kavuta tunturille.

Pitkällisen tutkinnan jälkeen veikkaan että tuo kaunis kukka on puna-ailakki. Tosin sitä harvoin tavataan näin pohjoisessa.

Kun jyrkkä ylämäki loppui tulimme maisemien äärelle. Kilpisjärvi oli varsin kaukana alhaalla ja sen tasolta nousumme alkoi.

Ruotsin ja Norjan puolella kohosi korkeampia huippuja. Ja olipa siellä vielä luntakin. 

Puuston kellastuminen jo näin elokuun puolenvälin tienoilla johtui kuulemma helteistä ja maaston kuivuudesta

Nyt kun pahin ylämäki oli takana kulku oli helppoa eikä tällä reitillä todellakaan ollut eksymisen vaaraa... ei ainakaan näin selkeällä kelillä. Aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta mutta muutoin kävi aika navakka tuuli joka välillä tahtoi viedä pipan päästä.

Monissa reittiselostuksissa varoitellaan alueen puroista jotka kosteampana aikana ovat vaikeasti ylitettäviä. Nyt liikkeellä oli niin vähän vettä että selvisimme jokipahasista kuivin jaloin.

Vieressämme kohosi jylhä Iso-Malla.

Kaukana alhaalla Kilpisjärvellä näkyi juuri ja juuri Maria-laiva joka oli pari tuntia odotellut rajapyykiltä palaavia retkeilijöitä ja oli nyt puksuttamassa takaisin kotisatamaansa.

Retken edetessä polku oli paikoin niin kivikkoinen että sai todella varoa kinttujaan... ne kun alkoivat olla jo aika väsyneitä.

Niinpä olikin helpotus kun lopulta saavutimme Kitsi-putouksen ja oli pidemmän tauon paikka. 

Putous ei kylläkään näyttänyt putoukselta vaan pikemminkin vesisuihkaukselta.

Löysimme kivikosta mukavan istuskelupaikan ja yhä yltyvästä tuulesta huolimatta saimme keitettyä kaasulla vettä pussilounaita varten. Tässä oli hyvä levätä ja seurailla muiden retkeilijöiden tulemisia ja menemisiä. 

Jotkut kanssakulkijat huiluttivat paljaita jalkojaan viileässä vedessä samalla kun toiset täyttivät siitä vesipullojaan... no ehkei ihan samaan aikaan.

Pitkähkön istuskelun jälkeen oli aika palata reitille. Aluksi kuljettiin hyvä pätkä haastavassa kivikossa. Nyt paussin jälkeen se ei ollut ylivoimaista. Kivet eivät olleet liukkaita ja osin niitä oli aseteltu poluksi.

Lyhyen mutta jyrkän ylämäen jälkeen nähtiin Saana uudesta kuvakulmasta. Olikohan sen rinteillä yhtä paljon kulkijoita kuin täällä Mallan maastossa?

Sitten ohitimme Lapinsodan aikaisen saksalaisten korsun. Vuosi sitten sumussa tämä paikka tuntui aavemaiselta. Nyt kirkkaassa päivänvalossa se oli edelleen täynnä kummituksia.

Onneksi synkät ajatukset karisivat nopeasti kun jalat veivät eteenpäin. Edessä avautui laajoja maisemia jotka vuosi sitten jäivät sumun peittoon. Täällä oli tilaa hengittää.

Rakokiven kohdalta lähti kilometrin mittainen polku Pikku-Mallan huipulle. Tuumailimme hetken josko nyt kiipeäisimme maisemien äärelle... ja sitten jatkoimme taivallusta kohti Kilpisjärveä.

Vielä oli edessä kivikkoisia ylä- ja alamäkiä ja sitten näkyi jo Suomen ja Norjan välinen tulliasema.

Siilaskosken sillan jälkeen olimme jo miltei Saanan parkkipaikalla. 

Tämän jälkeen oli vielä taivallettava runsas kilometri autotien laitaa Saanan valvoessa kulkuamme. Kun lopulta saavutimme lähtöpisteemme eli Malla-laivan sataman näytti matkamittari noin 16 kilometriä.

Tämä oli hieno retki Mallan luonnonpuistoon. Laivamatka Koltalahteen oli itsellään elämys ja sään suosiessa saimme nauttia hulppeista maisemista niin kauas kuin silmä kantoi.