Talvesta kevääseen, askeleesta taipaleeseen

Koivu odottaa kevättä Aulangolla

Kunnon vaeltajalle on vuodenaika samantekevää. Jos pakkanen paukkuu, jos helle horjuttaa, aivan sama.
Tärkeintä on polku tassujen alla, kallio kiivettävänä tai poukama melottavana.
Tai jokin latu sivakoitavana.

Minä en ole kunnon vaeltaja. Minulle ei ole samantekevää, onko pakkasta vai plussaa. Lumihanget ympärilläni eivät houkuta ladulle, vaan sohvalle. Ja tilaamaan lentolippua kauas lumesta.

Vuodessa on kolme parasta aikaa: kevät, koska metsä aukeaa, lämpö lisääntyy ja vihreys sen mukana.
Kesä, koska vedet virtaavat, muurahaiset kulkevat poluillaan ja valoa on ympäri vuorokauden.
Ja syksy, koska ei vielä ole talvi.

Moni suomalainen herää henkiin vasta, kun pakkanen paukkuu, kun valoa ei ole ja kun räkä jäätyy poskelle. Minulle se on oikea aika vetäytyä matkakirjojen ja karttojen kanssa sohvalle. Torkkupeittoni on 100% villaa.

Kevät, oi kevät! Sitä täytyy päästä vastaanottamaan. Hyvin usein kevään ensi henkäys tulee siemaistua Madeiralla. Usein myös Caminolla, kilometrien ja kilometrien taivalluksella. Nämä ovat hienoja kokemuksia, mukavia kevään tuntemuksia. On vihreää, on lämpöä, kengät eivät kastu loskassa, eivätkä luut ole vaarassa liukkaalla.

Silti mikään ei ole niin mahtavaa, niin tajunnan räjäyttävää, kuin kevään saapuminen Suomeen. Pimeys hellittää, lätäköt eivät enää jäädy ja metsä alkaa tuoksua. Puhumattakaan tirppalintujen karkeloista tai silmujen paisumisesta miltei K-18 tyylillä.

Etenkin valon lisääntyminen on huumaavaa. Aivan kuin pimeys olisi kestänyt 100 vuotta. Tai tuhat. Kun valo lopulta tulee, se jyrää heikon ihmisen heppoiseksi ihmettelijäksi. Yht äkkiä silmä näkee enemmän, kauemmas ja koko ajan. Talven pimeydessä, kynttilöiden loisteessa surkastuneet pupillit saavat takaisin voimansa ja maailma avartuu jälleen kerran, kuten ei koskaan aikaisemmin.

Ja talvella liukastumista varonut askel astuu nyt pidemmälle. Hiekka rahisee, neulaset polulla joustavat. Jää on sulanut ja valkoinen katoaa maisemasta. Kivet ja kannot löytävät oikean paikkansa, lumi ei enää peittele maastoa.

Keväisellä kävelyllä mieli kirkastuu, koska samaan aikaan voi iloita voitetusta talvesta ja kesän odotuksesta. Keväisellä kävelyllä luonto piristyy askel askeleelta. Sekä ympäröivä luonto, että kävelijän oma. Tuuli saattaa vielä puhaltaa kolkosti, saattaapa jokunen räntälämiskäkin tipahtaa taivaalta, mutta sillä ei ole niin väliä. Talvi se siinä vaan puhisee kadotessaan.

Ja niin kevät nostaa askeleen kevyemmäksi. Askel seuraa askelta, kunnes ollaan taipaleella ja patikoidaan eteenpäin hullun hymy huulilla.
Talvi on takana, kesä on edessä ja tämä hetki on kevättä.

Rentukoita Rengon Pääjärvellä