Jalat vievät kuin itsestään, yhtään käskyä, saati komennusta niille ei tarvitse antaa. Tossu siirtyy toisen eteen lähes maagisesti, vaivatta ja yrittämättä. Hiekka rahisee, housun puntti vipottaa vauhdissa ja taakse jää kilometri toisensa jälkeen.
Ympärillä kulkee luonnon ihmekimara. On se sitten Pyreneiden ylhäisyys, Apparan kotoisuus tai uuden tuntemattoman aavistus. Jalkojen tavoitellessa maata vuorotellen katse seuraa ympäristön ja maiseman vivahteita: puun varjoa, kiviaidan kovuutta, heinikon hempeyttä. Välillä askelten ääni muuttuu, hiekka vaihtuu kallioksi, pururata asfaltiksi. Samalla pehmeä askellus saa lujuutta alleen, kengän pohja etsii oikean kohdan astua.
Ilma ympärillä ei ole koskaan samanlainen, ei koskaan uudestaan. Eilinen kosteus on vaihtunut pölyävään polkuun. Edestäpäin vimmalla puhaltanut tuuli on vaihtunut vauhtia antavaksi myötätuuleksi. Mikä eilen tuoksui kuivalta, on tänään mehevää. Mikä eilen vei muistot lapsuuteen, ohjaa tänään ajatukset tulevaisuuteen.
Kengät tavoittavat kamaran. Askel joutuu ja matka kulkee. Ylämäki nousee edessä puuduttavana, ja jo pienen hetken jälkeen se on muuttunut alamäeksi. Hupaisaksi, voimia antavaksi. Aurinko pirskottaa puiden lomasta. Ei ole kuuma, ei liioin kylmä.
Edellisen päivän patikointi painaa jaloissa enää hienokseltaan, se on jo melkein voitettu. Muutama kilometri vielä, ja eilisen päivän kävely on muuttunut toissapäiväiseksi. Ja ajatus odottaa jo huomista. Muutama pikku ylämäki, muutama mutka metsäpolulla, jokunen askel eteenpäin, ja päivä on pulkassa. Mikä harmi! Sen olisi pitänyt jatkua vielä hetken, vielä muutaman mutkan, vielä tuon ja tuon harjanteen yli.
Kävelemisen siedettävä keveys tekee elämän raskaudesta siedettävää.
Edessä odottava polku on toisinaan kivikkoinen, toisinaan pehmeillä neulasilla silattu. Joskus se johdattaa viivasuoraan, mutta melkein aina se on täynnä mutkia ja käännähdyksiä. Ylittämättömiltä näyttävät esteet tulee ylitettyä, tai ne onnistuu kiertämään, kunhan uskaltaa katsoa omia jalkojaan pidemmälle. Kiertotie voi tuntua harmilliselta, mutta oikeasti se vie vain eteenpäin. Kohti päämäärää. Ja kiertotieltä avautuu maisema, jota ei muutoin olisi ikinä nähnyt.
Uusi maisema tuo uudet polut, uudet haasteet, uudet esteet ylitettäväksi. Tai kierrettäväksi. Uusi maisema voi tuoda myös reittejä, joissa ei ylittämättömiä esteitä ole. Jalka nousee ja matka taittuu kuin itsestään. Patikointi vie eteenpäin, aurinko lämmittää selkää.
Ehkä loppujen lopuksi kysymys on siitä, miten näkee edessä olevan polun, edessä odottavan kävelyn. Näyttääkö reitti mahdottomalta vai mahdolliselta? Houkuttelevalta vai ahdistavalta? Ja voiko tuohon omaan tapaansa katsoa vaikuttaa? Haluaako siihen vaikuttaa?
Katsoa voi monella tavalla, jos vain tohtii.
Toisinaan taipaleella nousevat mieleen Francis Thompsonin säkeet:
"On enkelit kuin muinoin yhä läsnä.
Vain käännä kivi - siipi leyhähtää.
Katseesi loitontuneen tähden sulta
kimallus päivien vain salaan jää."
Ja sitten sitä miettii, onko oma tapani katsoa loitontunut, näenkö päivien kimalluksen. Vai vouhkaanko eteenpäin surren kaikenlaisia harmeja. Oletettuja ja todellisia.
Jos kävelyn keveys on siedettävää, jopa palkitsevaa, voiko elämä olla silloin raskasta? Ja kun jokaisessa päivässä on kimallusta, miksi en nauttisi siitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti