Pakkaspäivän viimakävely

Helmikuun pakkanen paukuttelee täällä etelässäkin oikein vakuuttavasti. Sen voimaa täydentää pohjoisesta käyvä kivuliaan kylmä viima.
Ajattelin piipahtaa Hämeenlinnan kaupunginpuistossa kevyellä kävelyllä, mutta linnan kohdalla hoksasin Vanajaveden yli kulkevan jääpolun.

Pakkohan polulle oli päästä. Mutta jotta jotain tulisi käveltyäkin, päätin kiertää maata pitkin polun vastakkaiseen päähän. Siispä rantareitille!

Kävelin viimaa vastaan kohti pohjoista. Kaikki muu pysyi lämpimänä, paitsi kasvot.
Viiman nostamat kyyneleet jäätyivät poskille.

Kamerakäsi kohmettui myös, minä kun en osaa ottaa kuvia tumput kädessä.

Kaupunginpuiston puutarhakomitean paviljonki oli lapsiperheen peuhupaikkana.

Odotin kovasti rautatiesillalle pääsyä, sillä sieltä reitti kääntyy kohti etelää ja saisin kääntää selkäni viimalle.














Sillalta näkyi, että vettä ylitettiin muiltakin paikoilta.

Tuosta kohdin ylitys on hieman arveluttavaa, sillä veden voimakas virtaus heikentää jääpeitettä.

Toisaalta jäljistä päätellen jäätä pitkin on viipotettu suksilla ja kelkoilla.

Etelään päin kuljettaessa aurinkokin pääsi lämmittämään.
Täytyi oikein heittää huppu päästä, kun helle yllätti.

Pitkokset lepäsivät tukevasti lumen alla.

Lopulta saavutin polun pään.

Siinähän se nökötti ja johti yllättävän suorana kohti linnaa.

Ihan joka talvi ei tästä pääse kulkemaan. Toisinaan jää on hyvin heikkoa tai sitä ei ole ollenkaan.



Sitä suuremmalla syyllä oli kiva kulkea vetten päällä.