Kevät kutsui kävelemään ja vain kymmenen kilometrin autoilun jälkeen pääsimme Heinisuon maastoon. Kiersimme tuon Sports Trackerin piirtämän kahdeksankilometrisen reitin myötäpäivään.
Varjoisalla parkkipaikalla oli vielä aika talvinen tunnelma, mutta onneksi heti metsään päästyämme olimme kesäisessä maastossa.
Meille oli luvattu aurinkoa ja lämpöä, joskin myös mahdollisia sadekuuroja. Alkumatkasta ainakin saimme nauttia kauniista kelistä.
Lumisen talven jäljiltä polulla oli paikoin hienoja vesiesteitä. Jotkin niistä olivat melko haastavia, mutta kaikki kierrettävissä. Kuvan kohdassa lätäköitä on joka vuosi ja toivomme että tähän joskus kasattaisiin pätkä pitkospolkua.
Raitapöksyiset kekomuurahaiset olivat työntouhussa. Talven aiheuttamissa vaurioissa lienee paljon korjattavaa ja jokaiselle talkoolaiselle riitti hommaa.
Heinisuon pitkospuuosuus oli priimakunnossa. Aavistuksistamme huolimatta lankut eivät olleet veden peitossa.
Suo oli vain hieman tavallista vetisempi, mutta sammakonkutua emme onnistuneet näkemään.
Sen sijaan yksinäinen kaarnalaiva purjehti aavalta ulapalta satamaan.
Kun opasteet opastivat suon jälkeen oikealle ja pienen matkan jälkeen takaisin parkkipaikalle, jatkoimme me niistä piittaamatta kulkuamme suoraan. Miksipä ei.
Toki meitä neuvottiin tälläkin reitillä. Keltapäiset tolpat kertoivat minne mennä.
Muutamissa kohdin saimme taas loikkia lätäköiden joukossa, mutta eipä tuo paljoa haitannut.
Enimmäkseen polku oli kuiva ja kaunis.
Suon vierellä niemen kärjessä nököttävälle laavulle ei ollut erikseen opastetta. Täytyi vain tietää missä se on.
Ja mehän tiesimme.
Tämä vaatimaton mutta rehti laavu katsoi suoraan suolle. Ruohikkopalovaroituksen takia emme sytytelleet tulia vaan keitimme kuumaa juotavaa kaasulla.
Leppeässä auringonpaisteessa eväsleipiä pureskellen oli mukava kuunnella kurkien ja muiden tirppalintujen keväisiä lurituksia. Saivat kintutkin hetken levätä.
Makoisan tauon jälkeen palasimme polulle ja tuota pikaa olimme pikkuruisella luonnonsuojelualueella.
Reitti oli tähänkin asti ollut varsin kaunis, mutta nyt me vanhan ja villin metsän ihailijat pääsimme kunnon maastoon.
Okei olihan ympärillä vielä talousmetsän aavistus, mutta kieltämättä myös tunne luonnonmukaisuudesta.
Kummastelimme hetken lehtipuun kaarnaista runkoa. Ilmeisesti jotkin koivut vanhemmiten saavat tuollaisen päällysteen.
Soratien ylityksen jälkeen kuljimme kauniilla, joskin matalalla harjulla.
Kelopuun kovia kokenut tyvi hämmästeli aivan kaikkea.
Tämä ei ollut enää luonnonsuojelualuetta, mutta kaikenlaisia mörköjä nousi silti ( tai ehkä juuri siksi ) sammalikosta. Sumussa tai illan hämäryydessä tuota melkein juoksisi karkuun.
Talousmetsän avaruudessa oli kieltämättä helppo kävellä. Mutta onneksi sitä ei kauaa kestänyt.
Reittimme johdatti meidät hetkeksi Vesajärven rantaan. Hieman kauempana muutama vesilintu souteli järven vilpoisilla laineilla.
Kohta saavutimme Suvipielisen. Sen rantapolkua kuljimmekin sitten pidemmän pätkän.
Metsän ja rannan välissä pomppi kymmenittäin sammakoita matkalla sieltä tänne, ja takaisin. Täytyi oikein varoa ettei tallonut noita maastonvärisiä otuksia jalkoihinsa.
Hakkeella peitetyllä osuudella ei näkynyt ainuttakaan sammakkoa, mutta heti sen loputtua olimme taas vilkkaan pomppimisen ja verkkaisen astelun keskellä.
Seuraavaksi reitti vei meidät hakkuualueelle. Täällä moto oli myllännyt maastoa niin ettei polusta oikein ollut muuta jäljellä kuin upottavia lätäköitä.
Laajalla kaarroksella kuivemman kautta selvisimme pahemmin kastumatta.
Ja tuota pikaa lähestyimme jo Heinisuon pikkuruista parkkipaikkaa. Niin ympyrä sulkeutui.
Tämä kahdeksankilometrinen retkemme kulki monipuolisessa maastossa. Kevät oli jo pitkällä ja vain muutamassa kohdin kaikki oli vielä lumen alla.
Aurinko paistoi miltei kokoajan ja ne säätiedotuksen lupaamat sadekuurot pisaroivat onneksi jossain ihan muualla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti