Naparetki: tutkimus kylmästä kuolemasta

Tämä on omituisen kiehtova tarina. Ja kuten parhaat tarinat, se kulkee kahdessa aikatasossa.

Tai oikeastaan kolmessa.

Kauimmaisena on kolmen ruotsalaisen miehen uskalias naparetki. Välissä kertomus heidän jäännöstensä löytymisestä 1930.

Ja lähimpänä meitä kertomus itsepäisen naisen pakkomielteestä ja tarpeesta saada tietää, mitä retkueelle oikeasti tapahtui.

Vuonna 1897 Andreen kolmimiehinen retkikunta lähti Huippuvuorilta vetykaasupallolla kohti pohjoisnapaa.

Heidän tarkoituksenaan oli lentää yli navan ja päätyä sitten joko Alaskaan tai Siperiaan.

Miehillä oli mukanaan shampanjaa ja tärkättyjä solmioita perille pääsyn juhlistamiseksi ja vankka tieto siitä, että pohjoisnavalla paistaa aina aurinko.

Bea Uusma kertoo kirjassaan Naparetki tarinan uhkarohkeudesta, sankaruudesta ja ihan silkasta typeryydestä.
Mutta myös rakkaudesta, kaipauksesta ja odottamaan jääneiden hämmennyksestä.

Kolmikon retki meni vituralleen ihan ensi metreistä. Tai oikeastaan jo paljon ennen lähtöä.
Laskelmien mukaan vetykaasupallon olisi pitänyt pysyä ilmassa 30 vuorokautta.
Mutta vain 65 tunnin kuluttua lähdöstään se laskeutui lopullisesti pohjoisen jäämeren jäätikölle.

Kovaa maata ei ollut, oli vain merivirtojen mukana ajelehtivia jäälauttoja. Retkikunnalla oli mukanaan kolme rekeä ja jonkinsortin koottava vene.

Sekä satoja kiloja varusteita.

He aloittivat jäätä pitkin vaelluksen kohti etelää ja kirjoittivat etenemisestään päiväkirjaa.

Valitettavasti mahtava jäälautta, jolla he kulkivat ajelehti puolestaan kohti pohjoista, joten raskaiden päivien uurastus oli turhaa.

Kulkiessaan he ampuivat jääkarhuja, hylkeitä ja lintuja, eli varsinaisesti ruuasta ei ollut puutetta. Ja lisäksi heillä oli säilykkeitä yms muonaa, joita oli tarkoitus syödä lentomatkan aikana.

Vaellus jäällä kesti liki kolme kuukautta.

Sitten he onnekseen ajautuivat jäälautan mukana Valkosaareen, joka on lähes luoksepääsemätön saari Huippuvuorista koilliseen.

Vaelluksen aikana he kirjoittivat päivittäin muistiinpanoja. Saarelle noustuaan kirjoittaminen loppui.

Andreen naparetkikunnan jäänteet löydettiin sattumalta 1930.
Miesten viime vaiheista esitettiin lukuisia teorioita. Miksi he olivat kuolleet oltuaan saarella vain muutaman päivän?

Heidän leirinsä jäännöksistä löytyi ruokaa, ammuksia, lääkkeitä, lämpimiä vaatteita ja toimiva keitin.
Ja valokuvalevyjä, joista saatiin kehitettyä kuvia.

Bea Uusma on etsinyt käsiinsä kaiken mahdollisen tiedon, tonkinut jokaisen vihjeen, haastatellut kaikkia varteenotettavia tahoja, vieraillut Huippuvuorilla pallon lähtöpaikalla ja lopulta istunut Valkosaarella samalla kalliolla, jolta Andreen jäänteet löydettiin.

Hän on käynyt läpi kaikki aiheesta kirjoitetut tekstit, ja erittäin tarkasti Valkosaarelta löydetyt päiväkirjat. Hän vertailee eri teorioita, luo uusia ja lopulta löytää mahdollisen syyn miesten kuolemaan. Mutta sekin on vain päätelmien tuoma ajatus. Totuutta ei tiedä kukaan.

Napapiiri, minun rakkaustarinani on kirjoitettu kuin salapoliisiromaani. Kirjoittaja seuraa vihjeitä ja olettamuksia. Hän kaivautuu syvemmälle ja syvemmälle näiden kolmen miehen kohtaloon. Nuorin heistä oli juuri mennyt kihloihin ja kirjoitteli jäälautalla kirjeitä morsmaikulleen. Hänen luurankonsa tunnistamista helpotti sormessa ollut kihlasormus ja sen kaiverrukset. Uusma kertoo myös nuoren morsiammen myöhemmistä vaiheista ja siitä, kuinka tämä lopulta palasi naparetkellä kadonneen sulhonsa kainaloon.