Evo, Kotisten aarnialue

Evolla sijaitseva Kotisten aarnialue (232ha) on harvinainen keidas eteläisen suomen talousmetsien piirityksessä.

Siellä ei ilmeisesti ole kirves heilunut yli 100 vuoteen ja osa puustosta on yli 300 vuotiasta. Alueen historiasta on olemassa lukuisia eri tulkintoja.

Me lähestyimme aarnimetsää Saarijärventien suunnasta. Tie on rahvaalta suljettu, mutta sen alkupäähän voi hyvin jättää auton.

Lyhyen kävelyn jälkeen poikkesimme tieltä hetkeksi ihmettelemään taukopaikkaa, jolle oli rakennettu puolen tusinaa seisomakorkeuden pöytää.

Tämä on varmaan tarkoitettu retkeilijöille, joiden kintut eivät kaipaa istahdustaukoa.


Ehkä joku lukijoistani tietää selityksen moiseen?

Seuraava ihmetyksen kohde oli entinen metsikkö, joka näytti siltä, että siellä on kuvattu vähintään Tuntematon sotilas, ja siksi räjäytetty puut puolivälistä poikki.

Mistähän tässäkin on ollut kysymys?





Siirryimme pian pois metsäautotieltä ja Kuolemankalliota sivuten suuntasimme kohti Valkea-Kotinen järveä.

Aloimme olla aarnialueen sydämessä ja metsä teki meille kaupunkilaistöppänöille jekun.

Karttaan merkitty polku katosi mysteerisesti. Jouduimme kiertämään monen monta kaatunutta puuta, eikä siihen muuta tarvittu.

Maastossa oli polunpätkiä, jotka varmaan olivat paikallisten sorkkaeläinten, mutta joiden seuraaminen vain sekoitti meitä vielä enemmän.

Oikeastaan se ei hirveesti haitannut, sillä ympärillä oleva metsä oli kuin sadusta.

Aikamme ilakoituamme turvauduimme karttaan, kompassiin ja lopulta myös kännykän sijaintipalveluun.




Näiden apuvälineiden yhdistelmällä oikea suunta löytyi ja lähdimme reippaasti järveä kohti.




Edelleen ilman polkua.

Kun oikea polku lopulta löytyi, oli Valkea-Kotinenkin jo silmäin alla.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että UFO oli laskeutunut aarnimetsän järveen...

No oikeasti se oli vain jonkinsortin tutkimusasema.
Sen seurana metsän kätkössä oli pieni konttilabra.

Kiersimme järven pohjoisen kautta.


Matkalla törmäsimme majavien pesään, joka selvästi oli hyljätty.


Oli silti hauska tietää, että moiset otukset arvostivat aluetta.

Hieno näyttö talttahampaiden tehosta.

























Puolukka kukki hirveellä vimmalla.

Tulossa hyvä marjavuosi?

Näitä hyvin pureskeltuja tynkiä oli pitkin rantaa.









Ne eivät tosiaan olleet kovin tuoreita.

Tämä hieno kelo oli pakko kuvata, vaikka tiesinkin, ettei sen mahtavuus tulisi pienen kamerani kuvassa esille.

Tästä tuli mieleen Pyhä-Häkin Vanha Isopuu.

Järven itäisellä rannalla pääsimme kohtalaisen vanhoille pitkoksille.



Vaikka ne heiluivat ja ontuivat, oli niillä kulkeminen mukavaa vaihtelua.

Valkea-Kotisen eteläpuolella on suo, jota vahtivat moninaiset tutkimukselliset elementit.



Kuin omituisten otusten kerho.






Meillä alkoi jo olla lounas mielessä ja suunnistimme kohti Lapinkalliota.

Hienon metsän keskellä kohosivat upeat kalliot.




Ennen ylöspäin kiipeämistä tsekkasimme jyrkimmät kohdat alhaaltapäin.





















Kallion päälle kiipeäminen oli vain pieni haaste retkellämme.

Kallion päällä puolukat kukkivat kuin viimeistä kesäpäivää.

Nämä ovat jonkin metsäkanalinnun jätöksiä, eikö vain?

Niitä oli tosi paljon, vaan tietoni eivät riitä otuksen tunnistamiseen.

Aurinkoisella kallion huipulla oli hyvä pitää pitkä lounastustauko.

Kaasukeittimen avustuksella saimme lämpimän aterian.
Sekä kahvit + kaakaot.



Hyttysetkin tykkäsivät seurastamme.

Tämä hämmentävä ovaali oli kallion päällä olevassa kivenjärkäleessä.

Aluksi se näytti aivan ihmisen tekemältä, mutta taisi oikeasti olla vain hieno kuvio kiven kyljessä.






Hyvin levänneinä ja masut täynnä laskeuduimme Lapinkalliolta ja suuntasimme Iso-Ruuhijärven kautta autolle.

Polkumme vain sivusi Iso-Ruuhijärveä.
Sen rehevä ranta loisti kauniina.





Retki Evon synkmetsään oli kiehtova ja aika yllättäväkin.

Saimme nauttia upeista metsistä yhdeksän kilometrin verran.

Hieno päivä!