Hämeenlinnan harjuilla

Nyt astellaan lapsuuteni kotiharjulle Hämeenlinnassa.
Se ei oikeastaan ole Apparan harjua, eikä se ole Hattelmalan harjua. Onko sillä oikeaa nimeä? Juu, se on lapsuuteni kotiharju!

Tässä kasvoi joskus puu, nyt pienempiä asioita.

Harjulle noustaan Taimistontien loppupäästä. Tien nimi on nykyään Uurtamonpolku, aikoinaan se oli vain omituinen pätkä Taipparilta metsään päin.

Joku kaupungilta on tajunnut alueen arvon ja laitattanut harjun alkuun opasteet ja kaiteen.

Kaide on tullut osavaan paikkaan. Tämä mäki oli aikoinaan todella hankalasti kivuttava. Alaspäin tultiin yleensä takamuksilla.
Pom, pom, pom.

Kun mäestä päästään, ollaan jo aikas korkealla. Tuuhea pusikko ja taaja metsä estävät näkymät harjulta alas.















Vauvatammi koittaa onneaan harjulla.

Miten hienoa olisikaan, jos se saisi kasvaa seuraavat sata vuotta. Se, ja sen kaikki kaverit.

Tammimetsä olisi jotain aika mystistä.









Lapsuudessani polku ei ollut näin lavea. Se oli askelen levyinen, mutta kyllä ihan samalla kohdin.
Ja talvella tässä kulki itsetehty latu.

Tässä tirppalintujen juomapaikka.

Sieni on nostanut lakkinsa maasta.

Joku on kerännyt kaikki kanttarellit polun varrelta. Taidan tuntea tyypin...

Penkit harjulla ovat jotain uutta. Ihan okei!
Kanttarellien kaappaajakin voi levähtää tässä.

Ketunleivät houkuttelevat maistamaan.
Keskikesän hehkeys on jo kyllä mennyttä.

Ja eräänä päivänä ne kaikki päättivät tehdä kauniista kukkasistaan takiaisia. Koko porukka samalla kerralla, epistä!

Metsävadelma. Syökö sen lintunen vai lenkkeilijä?

Se selviää ensi viikolla.

Myös pähkinät ovat kypsymässä.

Pähkinät ovat aika eksoottisia täällä pohjolassa.

Mutta eivät mahdottomia.

Harjun ensimmäinen osuus päättyy Rengontiehen. Polku jatkuu tien ylityksen jälkeen.

Opaste liittyy Hämeen Ilvesreitiin. Se tulee Rengosta tähän, ja jatkaa sitten Apparalle.

Tässä tien toisellapuolen olevat opasteet.

Osapuilleen näillä kohdin lapsena, isäni neuvoja seuraten, kuulin ensimmäisen kerran palokärjen nakutuksen. Se oli 60-luvulla se...

Metsä on täynnä outoja marjoja.
Tai siis minulle outoja.

Punaherukat eivät ole vielä ihan kypsiä.
Ehkä ensi viikolla nekin?

Harjujen polut ovat suosittuja ulkoilureittejä.

"Hei siellä! Haluatko tietää jotain tästä metsästä? Minä osaan kertoa paljonkin, jos vain löydämme yhteisen kielen..."












Myös tällä harjuosuudella on levähdyspaikka.

Siihen sopii istahtaa ja ihailla hämäläistä harjumaisemaa.

Taas yksi kanto on antanut kasvupaikan pienemmille.

Vaahteroille on tapahtunut jotain.








Jokin taittelusta innostunut ötökkä, joka mahdollisesti vihaa kanadalaisia?

Oikeasti kanadalaiset ovat ihan mukavia... omituisia, mutta mukavia.

Sininen kello soittelee jo kesän loppumista, ketale!
Kieltäydyn kuuntelemasta sitä!

Myöhään kukkiva metsäkurjenpolvi. Oliko aikaisemmin liiaksi ruuhkaa, vai?

Metsä on osin havumetsää, paikoin lehtomaista.

Monimuotuisuus on rikkaus. Niin metsässä, kuin ihmistenkin kesken.

Ja niin päättyy tämä harju.

Autotie kulkee pitkin Hattelmalan harjua.

Sen piennar on niin kapea, ettei se houkuta jatkamaan kävelyä.

Autotien varrella on näköalatasanne, josta löytyvät kuuluisat sanat: " Hämeenlinna, kun sut ensikertaa kuutamossa näin Hattelmalan harjanteilta, tuo ei haihdu mielestäin!"

Näin kirjoitti Runeberg, muistathan?