Janakkalan Suurisuo

Janakkalan Suurisuo on Etelä-Hämeen merkittävimpiä soita. Siksi onkin outoa, että tuli piipahdettua siellä vasta nyt, yli-ikäisenä.

Vuodenaikaan nähden hyväkuntoinen Leppälammintie vie lintutornin juureen.
Varsinaista parkkipaikkaa ei ole, mutta osavalle levennykselle mahtunee muutama auto.

Suurisuon lintutorni on perinteistä pölkkymallia, lisämausteena ulkohuussi....

no ei ole, vaan pieni katos sateen varalle.

Tornista avautuva näkymä suolle on ihan just peittymässä kärkkäiden kuusien katveeseen.

Hyvin tehdyt infotaulut ovat ilo silmälle.

Kuten kartasta ilmenee on suo suuri, mutta reitti lyhyt.

Mutta on siihen sentään saatu risteys!




















Lintutornilta johtaa mukava polku halki metsän suon laitaan ja pitkoksille.

Retket soille voivat olla yllättävän vetisiä.

Pitkospuita rakastava koira inhoaa tassujen kastumista ja yrittää pysytellä kuivana hipsimällä pitkosten vieressä.

Ei muuten onnistunut!

No onneksi osa reitistä on pysynyt kuivana.

Pikku kaveri on menettänyt lähes tyystin kuulonsa, joten kannustushuutojen täytyy olla todella kovia.

Kun saa ystävältä tukea, ei tassujen kastuminenkaan ole ihan niin kamalaa.

Suurisuo on keidassuo, mutta siinä on myös aapasuon piirteitä.

Alue suojeltiin 1960-luvun alussa ja sen omistaa metsäyhtiö UPM.

Nykyään suo kuuluu Natura-alueisiin.

Hyvin vahatut goretex-bootsit ovat oikeat töppöset tähän vesistöön.

Pitkospuureitin toisessa päässä, niinsanotulla kääntöpaikalla  on infotaulu, kuten oli lintutorni-päässäkin.

Tännekin voi jättää auton.

Kun pitkokset loppuvat astellaan vaihteeksi metsäpolkua takaisin lintutornin suuntaan.

Tämä maasto on messevää havupuuvoittoista sekametsää.

Suon läheisyys pitää maaston kosteana ja kasvuston runsaana.

Paikoin polku ei ole ihan niin helppokulkuista, mutta toisaalta kaatuneet puut tekevät metsästä jollain tavoin aidomman.

Tässä taas selitys sille, miksi täällä etelässä on niin harvassa pystyssä olevia kelopuita.

Puu kelottuu... tulee hevosmuurahainen koko suvun voimin...sitten tulee tikka ja sen kaverit... hetken kuuluu hillitöntä nakutusta.

Ja katam!

Metsäpiipahduksen jälkeen yhytetään taas pitkokset.

Tässäkohdin eivät tassut kastu. Jippii!

Suon kasvit ovat vielä vähän ränsistyneitä talven jäljiltä.

Mutta ihan päivänä muutamana mennään taas sata lasissa.

Hattivatitkin ovat heränneet talviuniltaan.

Suurisuolla ei ole nuotiopaikkaa ja suon ainoa penkkikin oli veden vallassa, joten pidetään evästauko kuivien pitkosten varrella.

Pitkospuita rakastava koira menettää hermonsa, jos pysähdytään mistä tahansa muusta syystä.

Se on evästaukojen suurin fanittaja.

Atooppi-ihoinen mänty.

Pitkosreitin eteläisin haara kulkee kaislametsän halki.

Loppukesästä tämä näkymä on varmaan paljon villimpi.

Mahtavat muutkin elikot tykätä moisesta viidakosta.

Lähellä retken loppua, lintutornin juuressa, ovat pitkokset oikeinkin tukevat.

Ja kuivat.

Sitten tulee metsä vastaan.

Palataan tuttua polkua takaisin lintutornille.

Kilometriessä ei paljoa saatu aikaiseksi, mutta keväisen suon tunnelmia oli kiva nuuhkia.

Ja aurinko paistoi!