Lopen Komiolla ja Luutalammilla

Alkukesän päivä Lopen Komiolla ei ole hukkaan heitetty. Päinvastoin: kaunis päivä metsässä on kuin pistäisi rahaa pankkiin.

Kävellään tuo sinisellä merkitty reitti myötäpäivään. Ja bonukseksi kierretään vielä Luutalammi.

Parkkipaikan jälkeen askelletaan hetki hiekkaisella metsätiellä.

Tie kulkee yli harjanteen, joka säännöllisesti poltetaan metsän monimuotoisuuden takaamiseksi.

Siro oksa on saanut komean koristuksen.

Hiekkatie muuttuu koht` sillään metsäpoluksi.

Nyt kuljetaan suon laitaa. Muutaman viikon kuluttua paikka kuhisee verenhimoisia hyttysiä.





Lukkolammi on kasvamassa umpeen.

Ehkä siihen menee kymmenen vuotta, ehkä sata, mutta lopputulos on varma.

Mutta vielä lammella pesii vesilintu jos toinenkin.

Yksinäinen penkki houkuttaa tuumimaan asiaa.

Lammin jälkeen polussa on kaksi mahdollisuutta: joko vanha jyrkkä nousu, tai uudempi helppo.

Se mamoille tehty.

Siis ei muuta kuin vanhalle, verisuonet katkovalle nousulle.

Polku johdattaa ensin Ryssänvuorelle.

Ryssänvuorella voi hengähtää hetken rinnettä ihaillen.

Mahtaa tuota koivua ottaa aivoon!

Elämä on joskus niin epistä!

Metsässä on tehty ennallistamiseen ja monimuotoisuuden takaamiseen liittyviä raivaustöitä.

Näyttää pahalta, mutta kyllä nyt tarkoitus pyhittää keinot.

Komion metsään on siroteltu infotauluja, jotka antavat tarpeellista lisätietoa ympäröivästä maastosta.

Jyrkähköä alamäkeä....

.... seuraa jyrkähkö nousu.

Ja niin pikkuhiljaa ja hikisesti noustaan itse Komionvuorelle.

Nyt on kahvi- ja kaakaotauko.

Eikä yhtään liian aikaisin.

Komionvuoren maisemaa on pikkasen yritetty avata kaatamalla muutama puu.

Toljailemme vielä hetken tällä mäellä, ennenkuin polku taas vetää puoleensa.

Tauon jälkeen nassakat takaisin selkään ja baanalle!

Muutaman mutkan ja notkon jälkeen auttavat tukevat portaat alas vuorelta.

Ne toimivat hyvin molempiin suuntiin.

Suppa on sellainen sana, jonka olen juurikin oppinut näistä infopläjäyksistä.

Tasaisempi osuus reitistä.

Ja sen varrella lisää metsänhoidollisia myllerryksiä.

Maastosta on kuntan lisäksi kaavittu kaikki kannotkin.

Polku päättyy hiekkatiehen.

Vielä muutama vuosi sitten tuossa aitauksessa laidunsi lehmiä.

Täältä löytyykin tarkempaa tietoa kulotuksista ja sen sellaisista.

Kunttakerroksen laikutus on kyllä ainakin minulle uusi käsite.

Hiekkatietä seurataan etelään.

Jos kävelee sitä koko matkan, päätyy parkkipaikalle.

Vaan jonkin matkan päässä opaste ohjastaa vasemmalle pitkospuille.

Pitkokset vievät Luutalammin rantaan nuotiopaikalle.

Suo on aikas märässä kunnossa, mikä varmaan on monenkin metsän otuksen mieleen.

Luutalammin vesi ulottuu ihan rantaan asti.

Lakan kukkia ovat polunvarret täynnään.

Onkohan niitä tänä vuonna tavallista enemmän?

Luutalammin tulentekopaikka on niin rannassa kuin vain voi.

Laavua täällä ei ole, mutta klapivarasto ja huussi kyllä.

Nuotion peltikansi käy hyvin tuulensuojasta.

Suopursukin jo virittelee kukintaa.

Eväiden pituisen tauon jälkeen kirmataan lampea kiertävälle polulle.

Jostain mystisestä syystä tätä reittiä ei ole merkitty alueen karttaan.

Tämäkin kierros tehdään myötäpäivään.

Patikointi on helppoa, sillä eipä ole korkeuseroja.

Siitä huolimatta voi hyvinkin istahtaa, kun osava paikka löytyy.

Pitkospuita rakastava koira ei kylläkään pidä tauoista ilman evästarjoilua.

Tupasvilla paistattelee auringossa.

Luutalammin eteläpää on soistumassa.

Paksut turvesaaret ovat iso ilo kaikenmaailman itikoille, tirppalinnuille ja kasveille.

Muutama silta helpottaa kulkemista.

Lammin pintaa on vuoroin nostettu ja laskettu. Viimeksi nostettu, joten kaikki kasvillisuus ei ole pysynyt siinä vauhdissa mukana.

Tässä retken viimeinen infopiste.




Polku johdattaa mutkitellen takaisin parkkipaikalle.

Olipa taas kiva retki, sopivasti mäkeä, laaksoa ja vettä.

Ja aurinkoa.